Tämä heimo sairasti kovin ilkeätä ihotautia, johon päällikkö pyysi apua, kutsuen sairaita näyttämään Sturtille vammojaan. »Sanomaton oli hänen selitystensä ilmaisema huoli ja liikuttava se lempeä ja lohduttava ääni, jolla hän puhui väelleen, ja minuun todella koski kipeästi, kun en voinut hänen hätäänsä lieventää», kirjoittaa Sturt.
Matkaa jatkaen Sturt piti virtausta tarkkaan silmällä, eikö se säännöllisesti kääntynyt ja siis ollutkin vuoksi- ja luodeilmiön aiheuttama. Mutta joki juoksi kuin juoksikin vakaasti samaan suuntaan ja sitä näin tarkasti silmällä pitäessään retkikunta huomasi sen saavankin suolaisuutensa pohjassa olevista suolalähteistä. Täällä he äkkiä, rannattomalla lakeudella, kuulivat pamauksen tai jymäyksen, ikäänkuin olisi kymmenen kilometrin päässä laukaistu järeä tykki. Taivaalla ei ollut ainoatakaan pilvenhattaraa, ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, eikä Sturt voinut käsittää, mikä tämän kaikkien kuuleman pamauksen aiheutti. Ja selittämätön se on vielä tänäpäivänäkin.
Satakunnan kilometriä Darlingin vartta noustuaan Sturt palasi suoraan lakeuden poikki varastolleen, jonka hän oli jättänyt Macquarien varteen, ottaakseen uusia eväitä. Macquarien ruokoräme oli yhä kuivunut niiden muutaman kuukauden aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kun retkikunta menomatkalla kulki sen läpi. Maa näytti ylen kolkolta, ei ainoatakaan kukkaa eikä viheriöistä lehteä näkynyt. Alkuasukkaat sytyttivät ruovostot palamaan sitä mukaa kuin retkikunta eteni, ja sankkaa savua tuprusi taivaalle, ajelehtien kuin ukkospilvet tuulen mukana.
Mykkä todistaja.
Varastoaan lähestyessään retkeilijät näkivät alkuasukkaita, joista eräällä oli valkoisen takki yllään. Oxley säikähtyi tästä kovasti, peläten alkuasukkaitten ehkä murhanneen ne miehet, joiden oli pitänyt tuoda lisäeväitä ja jäädä niitä vartioimaan. Niin ei kuitenkaan ollut asianlaita, miehet olivat hyvissä voimissa, vaikka alkuasukkaat olivatkin pari kertaa käyttäytyneet uhkaavasti. Näitä alkoi nyt tulla varastolle pyytämään apua uhkaavaa nälkäkuolemaa vastaan, ja nämä avunpyytäjät kertoivat, vaikka vastahakoisesti, mistä takki oli saatu. Kaksi valkoista, luultavasti karannutta vankia, oli tullut heimon luo, ja alkuasukkaat olivat vaatineet itselleen koirat, joita heillä oli pari kerallaan. Kun miehet eivät suostuneet niitä luovuttamaan, antoivat alkuasukkaat heille keihäät ja nuijat ja vaativat heitä taisteluun. Taistelu ei kestänyt kauan, toinen miehistä kaatui ensi keihäänheitolla ja hänen toverinsa, huomatessaan paon mahdottomaksi, oli leikannut koirilta kurkut poikki — ja sitä tehdessään kaatunut keihäiden lävistämänä. Heidät oli sitten molemmat syöty ja tästä tapauksesta oli takki muistona.
Viikkokauden levättyään Sturt maaliskuun 7:ntenä 1829 jälleen lähti liikkeelle, tavatakseen Darlingin vielä ylempänä. Matkalla hän kulki Castlereagh-joen poikki, mutta sen uomassa ei ollut tippaakaan vettä. Sillä oli, samoin kuin kaikillakin sisämaan joilla, sisä-äyräät ja ulko-äyräät, edelliset pitivät vettä uomassa tavallisen, jälkimmäiset tulvaveden aikana. Molempain äyräitten välinen maa oli erikoisen hedelmällistä ja sillä kasvoivat kauneimmat puut. Kuta kauempana, sitä vaikeampi oli löytää vettä ja laidun huononi melkein olemattomaksi. Jossakin lampareessa oli kuitenkin siellä täällä vettä ja kalojakin, jotka olivat melkein ainoa ravinto, mitä alkuasukkailla oli saatavana. Heidän puutteensa oli niin suuri, että heidän lukunsa nälkäkuoleman kautta jo tuntuvasti väheni, ja kylissä oli kosolta tyhjiä majoja. Maaliskuun 29:ntenä retkikunta jälleen saapui kirkkaalle vuolaalle Darlingille, jonka vesi täälläkin oli suolaista.
Eräässä kohtauksessa alkuasukkaitten kanssa Sturt heille näytti ampuma-aseitten tehoa ja ampui puuhun luodin, ylläpitääkseen heissä terveellistä kunnioitusta valkoisia kohtaan. »Pamauksen vaikutus alkuasukkaihin oli todella naurettava. Toiset seisoivat ja tuijottivat minuun, toiset kaatuivat kumoon, toiset livistivät pensastoon, ja aika työ oli, ennenkuin jälleen saimme ne koolle.»
Sturtin aikomus oli nousta Darlingia edelleen, mutta maa oli niin kamalan karua ja tyhjää, että yrityksestä täytyi luopua ja lähteä paluumatkalle. Paluumatkalla kului toinen puoli ajasta veden etsimiseen. Mistä Darling alkoi ja minne se laski, ne kysymykset täytyi jättää myöhemmille matkustajille. Alkuasukkaita ei tavattu kuin moniaita ja nekin olivat niin nälkiintyneet, että miehet kantoivat lapsiaan valkoisten luo, saadakseen hiukan ruokaa heidän pelastamisekseen. Suurimmat metsän puutkin alkoivat riutua ja toisia oli jo aivan kuivunut. Kaula pitkällä ja huohottaen emut etsivät jokien uomista vettä, vaikka hukkaan, ja maanasukkaiden koira oli niin laiha, että tuskin pystyssä pysyi ja näytti rukoilevan, että joku sen lopettaisi.
Darlingin löytö herätti uudisasutuksissa mitä suurinta mielenkiintoa ja herätti samalla suuria toiveitakin, Sturtin matka kun oli osoittanut, että Oxleyn hylkäävä lausunto sisämaan lakeuksista oli ennenaikainen. Löytöretkiä päätettiin jatkaa viipymättä ja jo marraskuun 3:ntena 1829 Sturt lähti Sydneystä uudelle matkalle, Humen löytämä Murrumbidgee päämääränään. Hume itse ei tällä kertaa lähtenyt matkaan, hän 'kun päätti edullisemmaksi hoitaa omia asioitaan. Hetkestä tuli Australian löytöretkien loistavin, rohkein ja seikkailuista rikkain.
Sturtin retki Murraylle.