Murrumbidgeelle saakka matka kävi seikkailuitta ja mukana tuotu suuri merivene työnnettiin tälle kirkkaalle vuolaalle vuorijoelle, joka oli sekä leveä että syvä. Maan kauneus ja laitumien vehmaus herättivät mitä paraita toiveita. Jokirannan avoimissa metsissä nähtiin ja ammuttiin punaisia kenguruita ja runsaasti niissä näytti olevan muutakin riistaa. Alkuasukkaita nähtiin vasta joulukuun 2:sena, jolloin neljä miestä eräänä sadepäivänä tuli valkoisten leiriin. Valkoisten pyynnöstä eräs miehistä näytti, miten heidän oli tapana pyytää opossumeja.

Hän nousi kuivaan puuhun, jonka joka oksakin oli ontto, ja hakkasi kirveellä puun kylkeen aukon vähän sen paikan yläpuolelle, jossa hän otaksui opossumin piilevän. Mutta eläin olikin noussut korkeammalle, jonka vuoksi hän tukki koloon kuivia heiniä ja sytytti ne palamaan, savustaakseen eläimen ulos. Puun sisällä, jossa oli kova veto, syttyi ankara tuli raivoamaan ja oksain päistä tuprusi savua kuin höyrykoneen torvesta. Puun terve pinta oli niin ohut, että Sturt pelkäsi sen tuota pikaa palavan poikki, mutta alkuasukas nousi ylimmälle oksalle, kunnes opossum puoleksi kärventyneenä tuli ulos. Voitonriemuisena hän otti ja heitti sen maahan. Puussa rytisevä tuli, peloton mies ja tupruava savu, joka hänen ympärillään kierteli, tarjosivat omituisen alkuperäisen ja mieleenpainuvan näyn. Vähän sen jälkeen, kun mies oli tullut puusta maahan, se kaatui kauhealla romahduksella.

Jokimatka Murrumbidgeellä.

Murrumbidgee laajeni yhä alaspäin mentäessä, osaksi uomassaan olevista lähteistä. Maat muuttuivat avoimemmiksi ja täällä tavattiin alkuasukkaita, jotka olivat rumimmat, mitä retkeilijät olivat vielä milloinkaan nähneet. Eräältä vanhalta mieheltä Sturt sai tietoja etelämpänä juoksevasta Murraysta, joka miehen vakuutuksen mukaan oli vielä paljon suurempi joki. Vähän alempana kohdattiin toinen heimo, joka taas oli paremman näköistä kuin ainoakaan heimo, mihin Sturt vielä oli tutustunut. Siitä huolimatta he Sturtin mielestä epäilemättä olivat samaa alkujuurta. Heillä oli samanlaiset kuoppaan vaipuneet silmät ja ylitse riippuvat silmäkulmat, korkeat poskipäät, paksut huulet ja avoimet sieraimet, lyhyt tai kömpelö nenä, vankka vartalo, mutta hinterät ulottimet ja sileä tai kihara tukka kuin muillakin alkuasukkailla. Tavatkin olivat samat. Etuhampaansa he kiskoivat pois, viilsivät ruumiinsa liuskoihin, että liha nousi harjalle, koska arvet olivat heidän pääkoristuksensa, hankkivat ravintonsa samalla tavalla, maalasivat itsensä samalla tavalla, ja käyttivät samoja aseita. Ruovosta he valmistivat kevyen keihään, jolla taistelivat pitkän matkan päästä, nakaten sen, samoin kuin bumeranginkin, erehtymättömällä tarkkuudella. Lähitaistelua varten oli raskaampi keihäs. Vain vanhoilla miehillä oli oikeus syödä emua ja vain naineilla taas syödä sorsia. Korroboriinsa eli juhlamenonsa he viettivät yösydännä, säestäen niitä omituisilla surumielisillä lauluilla, jotka sangen sattuvasti matkivat kaikenlaisten eläimien ääniä. Vaimojaan he pitivät hyvin huonossa arvossa, etupäässä vain kuormajuhtina.

Samoin kuin Macquarie ja Lachlan Murrumbidgeekin sitten hajaantui ruokorämeeseen, mutta rämeen toisella puolella taas kokoontui uomaan, jota kävi veneellä kulkeminen. Sturt sen vuoksi lähetti kuormavaununsa, juhtansa ja hevosensa takaisin vuoriston juurelle ja rakensi toisenkin veneen, jonka jälkeen hän kahdella veneellä lähti jokea laskemaan.

Ruokorämeen takana joki ahdistui kapeaan uomaan, jonka suuret, veden tuomat puut olivat melkein kokonaan tukkineet. Puut olivat ilmeisestikin tulleet juuret edellä, niin että niiden pitkät pahkuraiset oksat makasivat vastavirtaan päin. Veneitä täytyi mitä suurimmalla huolella ohjata niiden ohi, oksat kun helposti olisivat puhkaisseet raskaasti kuormatut alukset.

Liekoalueen läpi juostuaan joki kapeni yhäkin kapeammaksi ja kahden puolen kohosivat sen jyrkät äyräät sangen korkeiksi ja äyräillä kasvavat puut muodostivat joen päälle niin pimeän lehväkaarron, että jo viiden aikaan illalla täytyi leiriytyä. Seuraavana päivänä oli kuljettu uuden liekoalueen läpi, jonka jälkeen joki jälleen kapeni ja kävi kovin vuolaaksi ja mutkaiseksi, niin ettei aina nähnyt pariakymmentäkään metriä kauemmaksi eteensä. Äkkiä keulamiehen huudahdus sai kaikki säpsähtämään, että vene seuraavassa silmänräpäyksessä rikkoutuisi kiveen tai puuhun, ja jokainen jo oli valmiina jokeen hyppäämään veneen keventämiseksi, jos se olisi tarpeen. Mutta ennenkuin he vielä ennättivät toisilleen sanaakaan sanoa, juoksi vene vinhaa vauhtia kahden äkkijyrkän nokan välitse ja äkkiarvaamatta ui ihanan laajan veden pinnalla.

Murray.

»Minun on mahdoton kuvata sitä vaikutusta, joka tällä äkillisellä muutoksella oli meihin», kirjoittaa Sturt. »Annoimme veneitten uida valloillaan eteenpäin. Mutta niin suurella voimalla oli Murrumbidgee meidät ampunut suustaan, että sillä puhdilla uimme melkein vastakkaiseen rantaan saakka, katsellen kaiken aikaa vaieten ja ihmetellen sitä väljää vettä, jolle olimme joutuneet. Ja kun loimme katseen taaksemme, niin tuskin uskoimme silmiämme, että näkemämme vähäpätöinen aukko oli laskemamme kauniin ja jalon joen suu.»

Uusi joki oli sama, jonka Hume oli löytänyt ja joka oli hänestä nimen saanut, mutta Sturt nimitti sen Murrayksi, ollen sitä mieltä, ettei Humen joki voinut olla muuta kuin tämän syrjäjoki. Murray oli noin sadan metrin levyinen siltä kohdalta, jossa Murrumbidgee siihen laski. Sturt älysi löytäneensä Austraalian suurimman joen ja päätti laskea sen suuhun saakka, olipa tämä missä tahansa.