Mitchell jatkaa Murray-Darlingin vesistön selvittelyä.
"Parturin" valeet.
Sturtin suurenmoinen löytö herätti siirtokunnassa mitä suurinta ihastusta ja intoa löytöjen jatkamiseen. Nyt ei enää ajateltu sisämerta, vaan kuviteltiin sen sijaan, että sisämaassa oli jos kuinka paljon mahtavia jokia. Muuan karannut vanki, jota sanottiin »Parturiksi», oli karkumatkoillaan elänyt alkuasukkaitten seurassa, kunnes hän itsekin oli enemmän musta kuin valkoinen. Hän oli opettanut. alkuasukkaat karjaa varastamaan, ja varkaudet olivat käyneet niin kiusallisiksi, että viranomaisten lopulta oli täytynyt lähettää retkikunta, joka otti »Parturin» kiinni. Kiinnijouduttuaan tämä mies kertoi sisämaassa tavanneensa suunnattoman joen, joka laski mereen pohjoisrannikolla semmoiseen kohtaan, että se oli kokonaan jäänyt kartoittajalta huomaamatta, ja kulkeneensa itse satoja maileja tätä samaista jokea. Jokea alkuasukkaat muka sanoivat »Kinduriksi». »Parturi» sanoi tuntevansa sen niin tarkkaan, että nimitteli kukkuloita ja vuoristoitakin alkuasukkaitten nimillä. Murrayn löydön jälkeen sekä yleisö että viranomaiset alkoivat luulla, että tässä jutussa oli jotain perää. Vaikka Murrayn ja Darlingin vesistössä vielä olisi ollut niin paljon tutkittavaa, varustivat viranomaiset siis retkikunnan »Parturin» suurta jokea etsimään. Silloinen ylimaanmittari Thomas Mitchell sai retkikunnan johtaakseen. Hänelle annettiin kahdeksantoista miestä ja paljon eväitä, varusteita, vaunuja, veneitä ja muita tarpeita. Maaliskuun 24:ntenä 1831 retkikunta lähti Sydneystä matkaan.
Hukkayritys.
Asutus oli levinnyt Sydneystä jo viidensadan kilometrin päähän ja siitä eteenkinpäin oli maata etsiskelty laajalta ja löydetty Darlingm latvapuolesta uusien, siihen laskevien jokien latvoja Sinivuoriston juurelta. Niitä ei kuitenkaan oltu tutkittu suuhun saakka. Kasvitieteilijä Cunninghamin löytämää Namoita Mitchell alkoi edetä pohjoista kohti. Jokivarresta hän löysi »Parturin» rakentaman hirsiaitauksen, jonka luukasat kaunopuheliaasti todistivat hänen todella tuottaneen suurta hallaa uudisasukkaitten karjoille. Namoista eroten Mitchell kulki vuoriston kanssa yhdensuuntaisesti pohjoista kohti, vuoroin kärsien vedenpuutetta, vuoroin tullen joille, jotka Cunningham jo ennen oli löytänyt. Alkuasukkaitten kanssa hänen ei onnistunut ylläpitää hyviä välejä, vaikk'ei suoranaista verenvuodatustakaan sattunut. Lopulta retkikunta saapui suuremmalle joelle, mutta se ei ollut »Kindur», vaan »Karaula» eli Darling, jonka jo tunnemme. Mitchell kulki sitä alaspäin, huomaten sen veden vuorotellen suolattomaksi ja suolaiseksi, kunnes tuli sille paikalle, jossa Sturt oli sen yhdyttänyt ja jossa vesi nytkin oli suolaista.
Tuhottu apuretkikunta.
Retkikunnan täytyi lyhyeen lopettaa työnsä saatuaan tiedon, että alkuasukkaat olivat ryöstäneet apuretkikunnan, joka toi sille ruokatavaroita, ja murhanneet kaksi miehistä; kolmas vain pääsi pakoon tuomaan retkikunnalle tiedon tapauksesta. Peläten kostoa alkuasukkaat tarkoin karttoivat Mitchelliä hänen paluumatkallaan ja antoivat savuilla tiedon retkikunnan tulosta kulkea sitä myöden kuin se eteni.
Tämän retkikunnan annettua niin kielteisiä tuloksia varustettiin uusi Darlingia tutkimaan ja Mitchell määrättiin jälleen sen johtajaksi. Hänellä oli 23 miestä ja mitä parhaat varustukset lähtiessään maaliskuun 9:ntenä 1835 Sydneystä. Kuukaudessa hän ennätti niille lakeille, jotka Macquarien ruokorämeestä ulottuivat Darlingille. Suurinta haittaa taipaleen teolle tuotti jälleen veden niukkuus.
Cunninghamin katoaminen.
Mitchellin apulainen Richard Cunningham, luonnontutkijan veli, katosi täällä tietämättömiin. Kun häntä ei kuulunut leiriin illalla luonontieteilyretkeltään eikä seuraavana aamuna eikä vielä sitäkään seuraavana aamuna, täytyi ryhtyä häntä miesvoimalla etsimään. Vasta huhtikuun 23:ntena kaksi miehistä löysi hänen jälkensä ja viittä päivää myöhemmin hänen kuolleen hevosensa, hansikkaansa, ruoskansa ja joitakuita muita esineitä. Sitten hänen jälkensä kartoitettiin, niin että päästiin selville hänen joka käänteestään kovalle maalle saakka, jossa ne katosivat. Näin nähtiin, kuinka hän jo oli ratsastanut takaisin mailin päähän retkikunnan reitistä, mutta sitten jälleen kääntynyt pois, kuinka hän oli sitonut hevosensa pensaaseen, siksi kuin nukkui, kuinka hevonen oli riuhtaissut itsensä irti ja lähtenyt omin päin vettä etsimään ja kuinka sen omistaja oli lähtenyt jalan sitä etsimään, sitten syönyt koiran, joka hänellä oli kerallaan ja vihdoin lähtenyt suoraa suuntaa kulkemaan etäiselle joelle, kunnes hänen jälkensä kovalla maalla katosivat. Seitsemänkymmentä mailia hänen jälkiänsä seurattiin; ne kiertelivät milloin yhtäänne, milloin toisaanne. Ne olivat kulkeneet etsijäin jälkien poikkikin ja hän oli seurannut näitä milloin oikeaan, milloin väärään suuntaan.