Etsijät sitten kohtasivat kaksi alkuasukasta, jotka merkeillä heille ilmoittivat yhden valkoisen kulkeneen Bogania alas useitten myallien eli villien mustain kanssa. Joen hietaista uomaa etsittäissä löydettiinkin Cunninghamin ja yhden alkuasukkaan jäljet. Niistä näkyi, kuinka hän eräässä paikassa oli kerrassaan hypännyt heittäytyäkseen lätäköstä juomaan. Huhtikuun 30:ntena, kolmetoista päivää Cunninghamin katoamisen jälkeen, hänen jälkensä jälleen löydettiin yhdessä alkuasukkaitten jälkien kanssa, ja miehet niitä nopeammin seuratessaan huomasivat omituisen ilmiön. Etelässäpäin kohosi pensaikosta sankka savupilvi. Mitchell muutaman miehen kanssa ratsasti sitä kohti kiiruimmiten, toivoen sen olevan kadonneen merkkitulen, mutta sitten savu yhtä äkkiä katosi kuin oli syntynytkin. Niille seuduille tultuaan he eivät miltään suunnalta löytäneet ainoatakaan ihmistä.
Seuraavana päivänä he tulivat sammuneen tulen paikalle, jossa oli tyhjiä simpukan kuoria, mutta jäljet jatkuivat yhä edelleen. Sitä seuraavana päivänä tavattiin pari alkuasukasta, joista toinen Takkijally nimeltään, osasi jonkun verran englantia. Takkijallylla oli vanha silkkinen kaulahuivi, jonka miehet luulivat olevan Cunninghamin, mutta tämä huomattiin erehdykseksi. Cunningham kuitenkin oli jo silloin kuollut, kuten myöhemmin saatiin selville, alkuasukkaitten surmaamana. Alkuasukkaat olivat tavanneet hänet kuljeskelemassa ravinnotta ja olivat häntä ruokkineet ja hyvin kohdelleet, kunnes hän muka oli tullut mielipuoleksi ja alkanut heitä pelotella. He olivat silloin tappaneet ja luultavasti syöneet hänet.
Savumerkit ja tulivaino.
Mitchell kuitenkin yhä toivoi kadonneen olevan hengissä ja jatkoi etsimistään. Noustessaan eräälle kukkulalle hän kummakseen huomasi savua nousevan eräältä kohdalta, jonne hän ei päässyt kulkemaan, ja ympärilleen katsellessaan hän huomasi samanlaisen pitkän ohuen savupatsaan nousevan joka kunnaalta, mitä näköpiirissä oli. He matkasivat 64 kilometriä sinä päivänä, mutta heti levolle käytyään he kuulivat tulen ritisevän pensaikossa aivan lähellä, joten heidän täytyi valvoa koko yö. Heti aamulla he tulivat palavaan metsään, jonka alkuasukkaat olivat sytyttäneet monesta kohdasta siinä mielessä, että tuli leviäisi niin nopeaan kuin suinkin. Silloin tällöin kaatui valtavia puita ukkosta muistuttavalla rytinällä ja toisia huojui pian kaatuakseen. Metsä oli harvaa, nurmea kasvoi puitten välissä, ja savu vyöryi mahtavina pilvinä, lisäten näytelmän vaikuttavuutta. Viisi mailia Mitchell ratsasti tämmöisiä seutuja, odottaen joka hetki kohtaavansa vihamielisiä alkuasukkaita. Kolme alkuasukasta tavattiin, joista yksi juoksi karkuun, mutta kaksi järkähtämättä jatkoi työtään, kaivaen maasta juuria ja sitten halkaisten ne, saadakseen niistä kosteutta. Mitchell antoi toiselle heistä tomahawkin, jonka hän ottikin, vilkaisi valkoisiin ja jatkoi sitten hellittämättä työtään.
Pääjoukon luo palattuaan Mitchell käski koko retkikunnan jälleen kulkea eteenpäin. Takkijally tuli mukaan oppaaksi. Hän kehoitti valkoisia vesipaikalle saapuessaan aina antamaan merkin tulostaan, etteivät alkuasukkaat säikähtäisi, jos heitä sattuisi paikalla olemaan. Pari päivää myöhemmin eräs retkikunnan miehistä sattui huomaamaan puitten välissä vesiallikon ja Takkijallyn neuvon unohtaen juoksi oikopäätä sen luo. Alkuasukas istui sen viereen tekemänsä tulen ääressä ja valkoisen niin äkkiarvaamatta esiintyessä nakkasi häntä bumerangeillaan ja palavalla kekäleellä. Yksi bumerangi sattui valkoisen polveen ja kivusta kivahtaen hän kohotti pyssynsä ja ampui. Musta lähti juoksemaan huutaen ja verta vuotaen suoraan sinne päin, missä Mitchell paraillaan teki havainnoitaan, joten hänet saatiin kiinni, ennenkuin hän ennätti nostaa heimoaan sotapolulle. Mitchell antoi Viedä hänet leiriin, jossa hänen haavansa sidottiin, jonka jälkeen hänelle annettiin ruokaa ja lahjoja ja hänet laskettiin näköjään tyytyväisenä menemään.
Toukokuun 25:ntenä retkikunta saapui Darlingille, jonka vartta retkikunta lähti alaspäin kulkemaan. Uoma oli niin louhuinen, ettei Mitchell voinut sitä veneillään laskea, kuten hänen aikomuksensa oli ollut.
Ruton tuhoja.
Niistä heimoista, jotka Sturt oli samoilla seuduilla tavannut ensimmäisellä matkallaan, olivat useimmat kuolleet niin vähiin, että vain muutamia henkiä oli jäänyt. Tauti, jota he olivat sairastaneet, oli eloon jääneihin jättänyt kuin isonrokon arvet. Eräästä voimakkaasta heimosta, jolla Sturtin käydessä oli ollut 70 majaa, ei nyt ollut jäljellä kuin viisi henkeä.
Alempana heimojen miesluku oli suurempi ja niistä oli enemmän vastusta. Siellä ei oltu valkoisia vielä milloinkaan nähty ja uteliaisuus niin ollen oli suunnaton. Vaatteet olivat heille käsittämättömät, he näyttivät luulevan, että ne kuuluivat valkoisiin luonnostaan, ja taskut varsinkin heitä huvittivat, ja toinen toisensa jälkeen he pistivät niihin kätensä — ja veivät mitä saivat. Kesäkuun 27:ntenä mustat osoittivat selvään vihamielisiä elkeitä — omalla omituisen alkuperäisellä tavallaan. Mitchell kuvaa tapausta seuraavasti:
Vihamielisyyttä.