»Eräs miehistämme tuli kertomaan, että muuan alkuasukkaista oli uhannut häntä keihäällään hänen kaitsessaan joen rannalla retkikunnan lampaita. Mies oli näyttänyt hänelle viheriäistä oksaa (jota pidettiin rauhan merkkinä), mutta musta mies oli niinikään ottanut oksan, sylkenyt siilien ja sitten heittänyt sen tuleen. Kiiruhtaessani paikalle kolmen miehen keralla huomasin alkuasukkaan yhä olevan siellä eikä hän näyttänyt vähääkään pelkäävän. Ja kun minä lähestyin häntä, lehvä kädessäni, ravisti hän minulle omaa oksaansa ja heilutti sitä päänsä päällä aivan uuteen laatuun, ja samalla hän osoitti sillä, että meidän piti mennä matkoihimme. Sitten hän mukanaan olevan pojan kanssa varpaillaan sangen sukkelasti heitti meitä vastaan multaa… Istuimme tavalliseen tapaan noin kolmensadan jalan päässä hänestä ja alkuasukkaalla oli kädessään kohotettu keihäs. Vihdoin hän poistui törmää pitkin, osoittaen elkeillään, että hän aikoi lähteä heimoansa hakemaan, ja laulaen sotalaulua mennessään. Poika varsinkin oli innokas meitä vastaan multaa heittämään.

»Puoliviiden aikaan illalla saapui samalle paikalle joukko heimokunnan miehiä, lehviä ojennellen, mutta tehden niillä nyt temppuja, jotka olivat meille aivan uusia. Mitä rajuimmilla ja ilmeikkäimmillä liikkeillä meitä vaadittiin poistumaan sinne mistä olimme tulleetkin. Etenin jälleen, kohottaen vihantaa oksaa korkealle, mutta kun joukon torjuvat elkeet kävivät kahta rajummiksi, pysähdyin jonkun matkan päähän siitä. Seppämme paraillaan takoi joen rannalla, jonne matkapajamme oli asetettu, ja tämä näytti herättävän heidän uteliaisuuttaan, jonka vuoksi kaksi alkuasukasta hiipi hänen luokseen. Kuullessani sieltä päin paljon naurua otaksuin rauhan palanneen ja lähdin sinne lehvineni. Mutta sinne tullessani huomasin, että ne olivatkin kaikki meidän miehiämme, jotka nauroivat. Alkuasukkaat eivät olleet suostuneet istumaan, vaan huiskuttehvat oksiaan meidän miehillemme vasten silmiä, vieläpä olivat heitä sylkeneetkin, joka kaikki kärsittiin siinä toivossa, että siten saataisiin aikaan ystävällisemmät suhteet. Rauhan pantiksi annoin sille miehelle, joka näytti olevan heidän johtajansa, tomahawkin, jolla hän paikalla alkoi veistää puuta, osoittaen siten ymmärtävänsä sen käytännön. Kaksi toista vankkaa miestä vaati sitten raakamaisesti minua antamaan pistoolini, jotka olivat vyölläni, jonka johdosta minä vedin toisen niistä esiin ja nähdäkseni vaikutuksen ammuin puuhun.

»En voi tyydyttävästi kuvailla enkä kertoa sitä, mitä nyt seurasi, vaikk'en tapausta koskaan unohdakaan. Ikäänkuin he olisivat ennen epäilleet meitä pahoiksi hengiksi ja vihdoinkin saaneet luuloonsa vahvistuksen, he jatkoivat uhmaavia liikkeitään kymmenkertaisella raivolla ja säestivät temppujaan pirullisilla katseilla, rumilla huudoilla ja sotalaululla — kyykkien, hyppien, sylkien, loikkien keihäällä ja heittäen multaa meitä vastaan hitaasti peräytyessään. Heidän rumat kyykkyasentonsa, merkitsevät viittauksensa, hitaat hyppynsä, joita hurjan laulun sävel säesti, ja heidän kasvojensa pirullinen uho — ne olivat vuoron aivan mustat, vuoron vain silmiä ja hampaita — kaikki tämä oli todellista pandemoniumia. Villit täten hitaasti poistuivat joentörmää pitkin, hypellen kaiken aikaa piiriä kuin 'Macbethin noitaämmät', ja jättivät meidät odottamaan paluutaan ja ehkä hyökkäystä seuraavana aamuna. Enemmät yritykset heidän suostuttelemisekseen eivät enää tulleet kysymykseenkään.»

Uteliaisuutta ja varastelua.

Seuraavana iltapäivänä he palasivat takaisin ja olivat paljon rauhallisemmalla päällä, niin että Mitchell saattoi tavata heidät heidän millään tavalla toistamatta edellisen päivän temppuja. Mutta pian kävi ilmi, että heidän ainoa tarkoituksensa oli nähdä paja lähempää, sillä sepän luo he lähtivät, paikalla kun tervehdysmenoista oli päästy. Siellä he paikalla alkoivat varastaa, mitä suinkin saivat käsiinsä, välittämättä vähääkään siitä, näkivätkö muut miehet, kunhan vain seppä ei nähnyt. He ilmeisestikin olivat sitä mieltä, että asia koski vain häntä, eivätkä ensinkään suvainneet muiden puuttua juttuun. Varpaitaan he käyttivät yhtä näppärästi kuin sormiaankin ja saattoivat katsoa seppää suoraan kasvoihin, molemmat kädet edessään, samalla kun varpaillaan tarttuivat raudanpalaseen ja ojensivat sen takana olevalle toverille. Vihdoin joku heistä yritti anastaa viilan, mutta siitä sepän maltti loppui, niin että hän tönäsi viilan ottajaa. Alkuasukas paikalla heittämään multaa jaloillaan, laulamaan sotalaulua ja tanssimaan, sylkemään, heittämään multaa ja haukkumaan sepän ympärillä. Muut eivät kuitenkaan noudattaneet esimerkkiä, he kun vielä olivat täydessä varastamisen touhussa. Heitä pidettiin tosin tarkkaan silmällä ja varkaudet estettiin, mutta sittenkin heidän, rauhallisesti poistuessaan, onnistui viedä mukanaan pajan työkaluja ja raudanpaloja.

Mitchell tutkii Darlingia.

Kun retkikunta seuraavana päivänä lähti matkaansa jatkamaan, esiintyi heimo äkkiä maalattuna ja asestettuna ja sotatanssiaan laulaen valkoisten ohi marssiessa, mutta ei mitenkään yrittänyt häiritä heitä.

Viikkoon ei sitten nähty alkuasukkaita, mutta heinäkuun 6:ntena tavattiin pieni heimo, joka käyttäytymisellään niinikään herätti huomiota. Mitchell siitä kertoo:

»Yhdeksän alkuasukasta lähestyi joukkoamme meidän marssiessamme ja he tuntuivat ystävällisiltä, avoimilta ja pelottomilta. Aseita heillä ei ollut ensinkään. Levätessämme näin kiikarillani seitsemäntoista hengen joukon pienellä kunnaalla joen rannalla ja yhdeksän muuta, luuloni mukaan ne, jotka olimme tavanneet, yhtyi heihin, jonka jälkeen he puitten alle sytyttivät suuren tulen. Tämän tulen ympäri näin selvään heidän tanssivan puolen tuntia, ruumiit valkoisella maalilla rumasti maalattuina, niin että ne muistuttivat luurankoja. Tekee mieleni luulla, että he tanssivat joko taikauskosta tai rohkeuttaan karaistakseen. Näin joukossa useita naisiakin, jotka kantoivat lasta selässään vaatteen poimuissa, ja monta lastakin, jotka niinikään tanssivat.» Heidän tanssinsa ei kuitenkaan näytä olleen mitään rauhan tanssia, sen sai Mitchell piankin kokea.

Retkikunta tapasi hietakummulla joen rannalla kolme suurta, kahdentoista jalan mittaista, viiden korkuista hautaa, jotka olivat kaivetun syvennyksen keskellä. Hautain päällä oli kuihtuneita oksia ja niiden ääressä seisoi yksi ainoa kuivunut puu. Joka puolella levisi rannaton metsäinen lakeus; Kukkulan juurella oli alkuasukaskylän rauniot. Osa majoista oli kokonaan rappeutunut, mutta oli semmoisiakin, joiden katot vielä olivat hyvässä kunnossa. Yksi maja varsinkin herätti Mitchellin huomiota. Se oli niin suuri, että siinä mukavasti sai sijansa viisitoista henkeä, ja katosta oli kaistale leikattu pois, että liedestä savu pääsi ulos ja jokainen majassa olija kuitenkin saattoi lämmitellä itseään. Majassa oli suuret kimput villipellavaa, joka oli puoleksi muokattu verkkoaineeksi, mutta joka oli sitten saanut maata siinä niin kauan, että se oli puoleksi lahonnut. Kylä oli luultavasti ollut sen heimon koti, jonka haudat kukkulalla olivat; luultavasti tuo outo tauti oli sen sukupuuttoon hävittänyt.