Uhkaavia eleitä.
Heinäkuun 8:ntena retkikunta kohtasi heimon, jonka miehet olivat tavallista rohkeampia varkaita. Matkallekin he seurasivat retkikuntaa, hyörien kuormien ympärillä, niin että miehet tuskin saattoivat juhtiaan ohjata, ja koettaen varastaa niin hellittämättä, että olivat viedä ikeet härkäin niskasta. Mitchellin täytyi lopulta valita leirin paikka, voidakseen asettua puolustuskuntoon, mutta leiriä tehtäessä tulvi mustia yhä enemmän ja uudet tulokkaat laiminlöivät kaikki tavanmukaiset temput. Pelottaakseen heitä Mitchell käski erästä miehistään ampumaan variksen, joka lensi heidän ylitseen, mutta alkuasukkaitten päällikkö juoksi ja otti sen kiinni, ennenkuin se oli maahankaan pudonnut.
Lopulta mustat saatiin poistumaan leiristä, jonka jälkeen kaksi vanhaa alkuasukasta teki seuraavan tempun. »He kulkivat verkalleen leirin ympäri vastakkaisiin suuntiin, toinen heilutellen päänsä päällä vihantaa oksaa, jota hän aina välistä rajusti ravisti valkoisille, heitellen sitten multaa heitä vastaan ja sitten istuen alas ja hieroen koko ruumiinsa mullalla. Toinen otti päästään nauhan ja heilutteli sitä ilmassa yhtä rajusti sekä heitti maata hänkin. Tavatessaan toisensa he käänsivät selkänsä toisilleen, heiluttelivat kääntyessään oksiaan, heristäen niitä meille ja hieroen ruumistaan mullalla. Temppunsa päätettyään he lähtivät leiritulelle ja istahtivat, mutta eivät suostuneet antamaan mitään selitystä tanssistaan.»
Alkuasukkaitten kalastustapoja.
Heimo näytti sitten kalastustaitoaan. Päällikkö seisoi pienessä puunkuoresta tehdyssä kanootissa ja yhdeksän nuorta miestä juoksi jokivartta alaspäin ja sama luku ylöspäin, kunnes päällikkö antoi merkin, jolloin he kaikki kahdeksantoista sukelsivat jokeen ja sukeltaen ja uiden kiiruhtivat hänen luokseen. Milloin vain joku sukelsi, aina hänellä oli pinnalle noustessaan kala lyhyen keihonsa kärjessä. Kanootin luo tultuaan he kaikki riensivät rannalle, jonne oli rakennettu piirituli, ja tulipiirin sisään hyppäsi joka mies lämmittelemään, ilma kun oli sangen kylmä.
Verenvuodatusta.
Seuraavana päivänä oli alkuasukkaitten luku kasvanut niin suureksi, että Mitchell alkoi aprikoida, eikö hänen ollut parasta kääntyä takaisin. Retkikunta oli kulkenut Darlingin vartta 500 kilometriä alaspäin ja kaiken ajan seutujen kautta, jotka Mitchellin käsityksen mukaan olisivat olleet erämaata, ellei jokea olisi ollut. Hänen tätä miettiessään kuului joelta päin pyssynlaukaus ja pian montakin laukausta ja alkuasukkaat alkoivat kiljua. Leirissä miehet kiiruumman kautta tarttuivat aseihinsa ollakseen valmiit torjumaan hyökkäyksen, mutta ampumista jatkui yhä. Sitten se lakkasi ja kaikki oli hiljaa.
Leirissä olevat odottivat huolestuneella jännityksellä tietoja, mutta eivät uskaltaneet lähteä asiaa peräämäänkään, kun leiri muutoin olisi jäänyt suojattomaksi. Sitten näkyi yksi valkoisista hitaasti lähestyen, ja hän oli haavoittunut. Hän kertoi olleensa joella vettä hakemassa, jolloin eräs päällikkö oli tullut ja anastanut hänen kannunsa, lyöden hänet nuijallaan tunnottomaksi. Toinen valkoinen oli silloin ampunut ja haavoittanut päällikköä. Mustia juoksi esiin puitten takaa ja muuan oli juuri heittämäisillään keihäällä sitä, joka oli ensin ampunut, kun kolmas valkoinen oli ampunut hänet. Mustat olivat keräytyneet yhteen joukkoon ja siihen oli eräs miehistä ampunut, osaten vaimoon, jolla oli lapsi selässään, ja vaimo oli vierinyt jokeen. Mustain peräytyessä miehet olivat juosseet auttamaan häränajajia, jotka olivat alempana jokivarressa, ja siellä eräs retkikunnan mies juuri kyykistyi väistääkseen kahta mustain nakkaamaa keihästä. Ampumista silloin jatkettiin, kunnes alkuasukkaat pakenivat joen taa, jolloin miehet palasivat leiriin.
Tämä tapaus sai Mitchellin viipymättä lähtemään paluumatkalle. Lähtöä ei häiritty, mutta se heimo, joka ensimmäiseksi oli vihamielisyyttä osoittanut, ympäröi retkikunnan niin uhkaavin elein, että tämän oli paineteilla avattava tie ja ammuttava miesjoukon pään yli. Alkuasukkaat sytyttivät valkoisten leirin ympärillä pensaat palamaan, niin että he tuskin olivat ennättäneet majoittua, ennenkuin oli lähteminen uudelleen liikkeelle.
Mitchell oli tullut siihen johtopäätökseen, että mustat pitivät runsaita lahjoja, joita hän heille jakeli, pelon merkkinä ja että tämä teki heidät niin tunkeileviksi. Hän sen vuoksi lakkasi lahjoja jakelemasta ja tästä olikin seurauksena, että mustat häntä sitten kohtelivat suuremmalla arvonannolla.