Maantiede ja löytöretket 4

by Into Konrad Inha

Magassan kanootit näkyivät nyt taivaanrannalla ja Stanley laski kauempana Njansassa olevaan Alice-saareen niitä odottamaan. Tällä välillä molemmat alapäälliköt pienillä petoksilla hänet jättivät, eikä Magassa koskaan tullut sen lähemmäksi. Kun järvi oli aava ja sangen vaarallinen ja Ugandan lautakanootit siroudestaan huolimatta heikot, oli hänen pelkonsa hyvin perusteltu. Stanley joutui kuitenkin nyt pahaan pulaan, sillä oli mahdoton saada ruokavaroja ja nälkä alkoi uhkaavasti ahdistaa purren pientä joukkoa. Hänen täytyi yrittää, saisiko niitä melkoisesta Bumbirehistä, vaikkapa sen asukkaat tervehtivätkin purtta sotahuudoillaan. Tämä yritys oli tehdä äkkilopun koko retkestä.

Vaarallinen äkkihyökkäys.

Sotaisista mielenosoituksista huolimatta »Lady Alice» lähestyi Bumbirehin rantaa. Alussa ystävälliset sanat näyttivät tehoavan sotaisiin maanasukkaihin, heitä kokoontui iso joukko veneen ympärille, mutta kun heitä oli tarpeeksi koolla, kävivät he äkkiä kiinni »Lady Aliceen» ja vetivät sen miehineen täysineen yhtä mittaa parikymmentä metriä korkealle kuivalle maalle. Ja kun tämä oli tapahtunut, niin alkoi meteli, kuin olisi itse helvetti porttinsa avannut. Kuin pirut alkoivat alkuasukkaat tepastella retkikunnan ympärillä, uhkailla keihäillään, jännitetyin jousin, jykevillä sotanuijillaan. Stanley oli paikalla hypännyt seisomaan, revolveri kummassakin kädessä, mutta tilanteen sula toivottomuus esti häntä ampumasta. Kun hänen miehensäkin säilyttivät malttinsa ja tulkki jatkoi sovinnollisia puheitaan, talttuivat villit ensi raivostaan, kunnes uusi joukko saapui rantaan, jolloin se puhkesi uuteen valtaan ja pari kolme Stanleyn miehistä jo sai pahoja kolauksia. Stanley hyppäsi apuun ja kääntyi erään vanhan miehen puoleen, joka koetti muita hillitä, näytteli helmiä, kangasta ja vaskilankaa ja hoki Mtesan ja Antarin, Ankolen hallitsijan nimeä. Tavarat tekivät vaikutuksen, ja vanha mies, joka oli Bumbirehin hallitsija Shekka itse, ajoi kepillään rähisevän joukon hajalle. Kun Shekka oli tehnyt tämän voimannäytteen, kutsui hän luokseen puolenkymmentä miestä ja poistui joukon taa. Toinen puoli joukosta seurasi päällikön ja hänen neuvoskuntansa mukana, mutta toinen jäi jäljelle uhkaillen taas keihäillään ja nuijillaan. Muuan joukko kulki veneen ympäri ja koetti kaikin tavoin ilveillään solvata Stanleytä, jopa yksi kävi hänen tukkaansakin kiinni. Stanley tarttui äkkiä kiinni hänen käsivarteensa ja kiersi sitä niin rajusti, että oli sen sijoiltaan vääntää. Villi ulvoi tuskasta ja hänen toverinsa heiluttivat keihäitään, mutta Stanley heille vain hymyili, hän kun tuskin enää luuli puolustusta edes mahdolliseksi. Hän odotti kuolemaa joka hetki.

Stanley lähetti tämän jälkeen rohkean ja neuvokkaan tulkkinsa uudelleen alkuasukkaitten kera neuvottelemaan ja hetken kuluttua tämä tulikin takaisin loistavin kasvoin; saarelaiset olivat luvanneet ruokavaroja, mutta venekunnan piti jäädä heidän luo seuraavaksi päiväksi. Mutta Safenin juuri kertoessa näitä hyviä tietoja syöksyi kuusi villiä veneelle ja anasti sen airot. Kova riemuhuuto tervehti tätä tekoa. Hetken perästä tuli eräs airut pyytämään kangasta ja helmiä, ja hänelle annettiin. Koska kuitenkin oli jo puolenpäivän aika, eikä airottomien muukalaisten luultu pääsevän pakoon, lähtivät saarelaiset kyläänsä vahvistamaan itseään ruualla ja juomalla. Naisilta, jotka sotilaiden lähdettyä tulivat muukalaisia katsomaan, Stanley sitten kuuli, että hän väkineen tapettaisiin. Ainoa pelastuksen keino oli pako tai veriveljeys Shekan kanssa. Kello kolmen aikaan saarelaiset jälleen ilmestyivät kukkulalle, jolla heidän kylänsä oli, kasvot mustan ja valkoisen kirjavissa maaleissa, kilvetkin tällä kerralla mukanaan. Ilmeistä oli, että he aikoivat hyökätä, mutta nyt oli Stanleykin valmiina toimimaan. Hän lähetti ensin tulkkinsa viemään Shekalle helmiä ja tarjoamaan veriveljeyttä; tämä tosin näytti hyvin toivottomalta yritykseltä, sillä yhä enemmän sotilaita kokoontui, rumpuja paukutettiin ja aseilla uhiteltiin. Ja tosiaan Shekka hylkäsikin ehdotuksen. Viisikymmentä miestä samalla hyökkäsi alas mäeltä anastaen veneen rummun, jota urotyötä toiset tervehtivät kovilla ilohuudoilla. Tämän jälkeen ajettiin pois karja, joka kävi välimaalla laitumella, ja ajajat ilmoittivat tappelun kohta alkavan. Stanley lähetti nyt tulkkinsa tarjoamaan kahta kangaskappaletta ja saarelaisten huomion ollessa niihin kiintyneinä kävi miehineen purteen kiinni. »Lady Alice» liikahti ja alkuun päästyään liukui epätoivoisten voimanponnistusten vaikutuksesta vesirajaan, tuota pikaa kelluakseen aalloilla. Tulkki oli heti merkin saatuaan juossut takaisin veneeseen ja Stanleyn luoti tapasi kaksi lähintä villiä, jotka aikoivat hänet keihäällään lävistää. Hänen miehensä repivät irti purren lattialaudat ruveten niillä soutamaan, hän itse ampui joukkoon vaihteeksi susihauleja, jotka saivat sen kauhistuneena pakenemaan. »Lady Alicekin» kiiruhti pakoon, mutta nyt kaksi virtahepoa hyökkäsi sen kimppuun kita ammollaan. Nekin saivat Stanleyn luodista surmansa. Saarelaiset hetken aikaa neuvoteltuaan työnsivät kanoottinsa vesille ja lähtivät takaa ajamaan. Räjähtävillä norsun luodeilla Stanley kuitenkin ampui kaksi kanoottia upoksiin ja kaatoi niin monta miestä, että villit noloina luopuivat takaa-ajosta. »Lady Alice» ohjasi kohti rannatonta ulappaa, kaikki kaksitoista miestään elossa, mutta vain neljä banaania eväinä. Seuraavana aamuna oltiin keskellä ulappaa, eikä maata näkynyt miltään suunnalta. Illalla pursi oli päässyt lähelle erästä saarta, mutta sitten nousi kova myrsky, jota vastaan oli turha ponnistella; pursi oli jätettävä aaltojen, rankan sateen ja raivoavan myrskyn valtaan. Puoliyön aikana tuulen vaimennuttua Stanley pilkotutti tuhdon polttopuiksi ja teki veneeseen tulen, keittääkseen eversti Linantin antaman kahvin, joka suuresti vahvisti kaikkia. Seuraavana aamuna venekunta saavutti asumattoman saaren, josta löydettiin vähän banaaneja, ja Stanley ampui pari sorsaa. Kolme päivää nälkää nähneet retkeilijät olivat siten pelastuneet pahimmasta, jonka jälkeen he veistivät itselleen uudet airot ja jatkoivat matkaa. Täten he tulivat saareen, josta heidän oppaansa oli kotoisin, ja sieltä saatiin lihaa, bataatteja, maitoa, hunajaa, banaaneja, munia ja lintuja ja nälkiintyneet miehet söivät niinkuin vain nälkiintynyt neekeri voi syödä.

Viktoria Njansa on tunnettu vaarallisista äkkimyrskyistään, ja vaikka »Lady Alice» nyt oli saapunut lähelle lähtökohtaansa, niin yllätti sen vielä ankara ukkosilma ja raemyrsky, joka ajeli sitä mukanaan minne tahtoi, mutta sitten ilma asettui ja suotuisa tuuli veti veneen suoraan leiriä kohti, johon se 57 päivää poissa oltuaan saapui. Leirissä väki ilostui siihen määrään, että kohotti Stanleyn veneestä olkapäilleen ja käsiään paukuttaen, hyppien ja hurraten kantoi häntä leirin ympäri. Frank Pocock oli terveenä, mutta Fred. Barker oli sillä välin kuollut. Paljon väkeä oli sairaana ja Stanley itsekin tuota pikaa sairastui kuumeeseen, jonka hän kuitenkin kiniinillä karkoitti.

Retkikunnan matka Ugandaan.

Kun Mtesan lupaamia kanootteja ei kuulunut ja maatie erään välillä asuvan kuninkaan vihamielisyyden vuoksi oli suljettu, päätti Stanley hyvää neuvoa noudattaen hankkia kanootteja suuren Ukerewe saaren kuninkaalta Lukongehilta. Pocock vei tälle hyvät lahjat ja Ukerewesta saapuikin viisikymmentä kanoottia, mutta näiden määrä oli viedä retkikunta Ukereween eikä Ugandaan. Siihen Stanley ei voinut suostua, vaan lähti itse Ukereween. Suurilla lahjoilla hän sai kuninkaan lähettämään Kagehyihin lähes kolmekymmentä kanoottia, ilmoittamatta kuitenkaan venemiehille, että hän oli lahjoittanut ne Stanleylle. Kagehyissä Stanley vedätti kanootit maalle ja kannatti airot telttaansa, jonka jälkeen kanoottien tuojille ilmoitettiin heidän kuninkaansa petos. Miehet, joita oli yli parisataa, suuttuivat silmittömästi ja olisivat tappaneet Lukongehin nuoret sukulaiset, joiden piti seurata Stanleytä Ugandaan, ellei Stanleyn väki olisi ajanut heitä kylästä pois. Ostettuaan suuret määrät viljaa eväikseen Stanley sitten hankkimillaan aluksilla uudelleen lähti kariselle, myrskyiselle sisämerelle, jonka suolattomilla, kirkkailla aalloilla hän jo oli kokenut niin monta seikkailua.

Yö uppoavissa kanooteissa.

Lukongehin kanooteista oli kuitenkin osa jo niin vanhoja — kuten kuningas itsekin oli varoittanut — että ensi iltana, ennenkuin oli saavuttu yöpaikaksi määrättyyn maahan, toinen toisensa jälkeen alkoi upota ja Stanley vain suurella vaivalla sai niiden miehistön pelastetuksi »Lady Aliceen». Hyvä pursi uudisti matkansa vielä toisenkin kerran, ennenkuin kaikki pimeässä huutavat oli pelastettu. Kun puhjenneet kanootit kuitenkin kantoivat kuormansa, ei tavaran hukka ollut suuri. Viisi kanoottia tuhoutui kokonaan.

Jättäen saareen kolmannen osan miehistään ja tavaroistaan Stanley jatkoi matkaa seuraavaan leiripaikkaan, josta lähetettiin kanootteja jäljelle jätettyjä noutamaan. Muuan pikkukuningas piti Stanleylle pidot ja möi hänelle neljä melkein uutta kanoottia. Sieltä retkikunta juhannusaattona saapui saareen, jonka Stanley nimitti »Pakosaareksi», koska hän Bumbirehistä paetessaan oli siinä saanut rauhassa levätä. Sen etelärannalle hän varusti vahvan leirin. Jättäen siihen osan väestään Frank Pocockin johtoon hän itse pääjoukon kanssa palasi Kagehyihin noutamaan sieltä kaikki ihmiset, eläimet ja tavarat, mitä ei ensi kerralla saatu kulkemaan. Heinäkuun 11:ntenä hän näiden kera saapui Pakosaareen. Ukerewen kuninkaan serkun, Lukanjaan toimesta, olivat mannermaan asukkaat, ensin vihamielisiä oltuaan, ruvenneet retkikunnalle ystävällisiksi ja ystävyys oli vahvistettu veriveljeys-liitoilla Komehin kuninkaan Kijajun kanssa. Pakosaarella Stanley sairasti viisi päivää.