Hellettä, janoa ja vilua.
Uuden yrityksen tehden Eyre pääsi tunkeutumaan 80 kilometriä Austraalian mutkan pohjukasta eteenpäinkin, vaikka vaikeudet olivat suuret. Sääkin oli sangen rasittava. »Eräänä päivänä», Eyre kirjoittaa matkakertomuksessaan, »olimme yhdentoista aikaan pysähtyneet alavan hietalakeuden keskelle lähelle merenrantaa, toivoen tarkalla etsinnällä löytävämme paikan, josta vettä voisi saada kaivamalla. Lähellä ei kuitenkaan ollut puuta, ei pensasta, ja auringon polttava helle ja hiekan räikeä hehku olivat niin sietämättömät, että minun täytyi pakottaa miehet lähtemään uudelleen liikkeelle suojaa hakemaan. Kuljettuamme mailin verran merta kohti tulimme ulos pistävälle rantakalliolle ja kun ei ollut toivoa paremmankaan paikan löytämisestä, kytkin hevoseni sen läheisyyteen. Meille oli kallioiden suoja suloisen virkistävä, etenkin kun vähän väliä saatoimme juosta hyökyihin uimaan ja taas palata luolamme suojaan. Pari kolme tuntia vietimme tämän kallion suojassa alasti, käyden vähän väliä uimassa itseämme vilvoittaaksemme.»
Myöhemmin he jälleen alkoivat kaivaa vettä, mutta hiekka oli niin pehmeää, että kuoppa täyttyi, sitä myöden kuin miehet kaivoivat, ja lopulta heidän täytyi heittää yritys sikseen ja jäädä janoon. Auringon laskettua tuuli kääntyi ja lämpötila aleni niin nopeaan, että retkeilijät kärsivät kamalia vilun tuskia, kun ei monen mailin matkalla ollut vähintäkään risua. Muutaman tunnin kuluessa he täten kokivat sekä sietämätöntä kuumuutta että sietämätöntä vilua.
Veden saanti.
Seuraavana päivänä heidän kuitenkin onnistui kulkea mutkan pohjukan ympäri, tavaten täällä alkuasukasheimon, joka matalista pensaista keräsi niissä viljalta kasvavia pieniä punaisia marjoja. Huomatessaan valkoiset vaarattomiksi tarjosivat mustat heille osan poimimistaan marjoista. Paikalla oli pieni kuoppa, josta alkuasukkaat olivat ottaneet vettä, ja valkoiset koettivat, vaikka huonolla menestyksellä, suurentaa sitä, voidakseen juottaa siitä hevosensa. Valkoiset eivät voineet estää hietaa valumasta takaisin kuoppaan, etenkin kun heillä lapioiksi oli vain alkuasukkaitten käyttämiä simpukankuoria. Eräs nuori alkuasukas, heidän pulansa huomatessaan, silloin viittasi heitä poistumaan ja hyppäsi kuoppaan, jonka hän sangen sukkelaan väljensi. Sitten hän jäi siihen istumaan, estäen siten hiekan takaisin valumasta, niinkauan kuin ammensi vettä. Hevoset joivat sangen paljon, jonka vuoksi ensimmäisen mustan uupuessa toinen kävi hänen tilalleen, ja siten he vuorottelivat, kunnes sekä hevoset että miehet olivat saaneet tarpeensa.
Eyre kuuli näiltä alkuasukkailta, ettei länteen päin ollut lähimaillakaan vettä ja että maa rantakallioiden laella oli karua ja kuivaa ja että ensimmäinen vesi oli paikassa, jossa nämä kalliot olivat poikki. Kulkien vain kahdeksankymmentä kilometriä mutkan perukasta eteenpäin Eyre huomasi maan olevan tasaista pöytämää, joka mereen suistui jyrkin, sadankahdenkymmenen metrin korkuisin kallioin. Kalliot olivat tummaa, harmaanruskeaa kalkkikiveä, jonka alla oli pehmeää liitukiveä. Tätä ainaiset, etelästä vyöryvät mainingit söivät alta pois, niin että kallioiden yläosa riippui räystäänä juuripuolen yli.
Palattuaan takaisin pääleiriinsä Eyre päätti lähettää retkikunnan muut jäsenet takaisin Adelaideen ja John Baxterin ja molempain mustain poikain keralla lähteä länsirannalle pyrkimään. Adelaidesta saapui jälleen alus varusteita tuomaan ja sen keralla tuli Wylie niminen nuori alkuasukas, jonka Eyre oli Länsi-Austraaliasta tuonut mukanaan siellä kerran meritse käydessään. Tämän pojan Eyre vielä liitti joukkoonsa viidenneksi mieheksi; muut palasivat aluksella takaisin, kehoitettuaan, vaikka turhaan, Eyreäkin luopumaan toivottomalta näyttävästä matkastaan. Helmikuun 26:ntena Eyre lähti kuin lähtikin taipaleelle, mukanaan kymmenen hevosta ja kuusi lammasta.
Hietavaiva.
Heti alkutaipaleella retkeilijöitä suuresti vaivasi kuiva hieno hieta, jota tuuli kuljetti mukanaan. Se oli niin hienoa, että se tunkeutui vaatteiden ja peittojen läpi, muodosti teen päälle kuoren, ärsytti silmiä, korvia ja sieraimia. Eväihinkin sitä meni ja yöllä sitä kokoontui makaavain ympärille, kunnes melkein hautasi heidät. Suuret kärpäsetkin heitä ahdistivat, tuottaen puremisellaan suurta tuskaa.
Maaliskuun 7:ntenä he lähtivät matkaan paikasta, josta Eyre alkuasukkaitten osoitusten mukaan oli tavannut vettä edellisellä kerralla, ja alkoivat ensimmäisen pitkän vedettömän taipaleensa. Ei ainakaan sadankuudenkymmenen kilometrin matkalla Eyre luullut vettä tapaavansa, siten hän oli alkuasukkaitten osoitukset ymmärtänyt. Hän kulki itse yhden mustan keralla edellä, lampaita ajaen, ja illalla hän oli kulkenut lähes neljäkymmentä kilometriä. Seuraavana päivänä hän kulki vähän päälle neljäkymmentä kilometriä avointa maata; jolla lähellä merta kasvoi matalia kääpiöpuita ja pieniä pistäviä pensaita. Kauempana rannikosta lakeudet olivat hyvin laajat ja tasaiset, pensasvyöhykkeitten jakelemat. Maa ei huomattavasti kallistunut mihinkään suuntaan, vaan jatkui tasaisena aivan meren partaille saakka, jossa se muodosti korkeita, äkkijyrkkiä rantakallioita. Kallioiden korkeus merestä oli noin 120 metriä. Niiltä oli mahdoton miltään kohdalta laskea alas.