Janoa.
Kolmantena päivänä lampaat alkoivat näyttää uupumisen oireita. Sade näytti uhkaavan, mutta silti ei kuitenkaan satanut. Kun lampaat eivät janoissaan voineet syödä kuivaa ruohoa, lähti Eyre ajamaan niitä edelleen yöllä kuutamossa. Kuusitoista kilometriä kuljettuaan hän tuli polulle, jonka hän otaksui vievän vesipaikkaan, ja se johtikin isoon kalkkikalliossa olevaan kuoppaan, mutta tämä oli nyt yhtä kuiva kuin ympärillä oleva kivikin. Kolmen aikaan aamulla hevoset ja lampaat uupuivat ja molempain matkamiesten täytyi asettua levolle.
Parin tunnin kuluttua he kuitenkin lähtivät uudelleen liikkeelle kulkeakseen niin pitkälle kuin suinkin, ennenkuin päivän helle ennättäisi käydä ylen polttavaksi. Päivän valjetessa näkyivät rantakalliot koko komeudessaan. »Vaikka näiden kallioiden jatkuminen saattoikin meille käydä niin vastukselliseksi ja tuhoiseksi, oli niiden näkö kuitenkin niin suurenmoinen ja ylevä, etten voinut olla niitä ihailematta. Juosten etäisyyteen korkeana, murtumattomana rintamana ne tarjosivat katseelle ihmeellisiä, mahtavia paasivarustuksia, joita valtavat patsaat tukivat, ja tämä kaikki kimalteli aamuauringossa, joka nyt oli luonut niihin säteensä ja soi maisemalle kauneutta meidänkin tilamme vaaroissa ja huolissa.»
Puolenpäivän aikaan lampaitten tila oli niin huono, että ne ehkäisivät Eyren ja hänen mustan palvelijansa kulkua. He rakensivat pensaista hätäpikaa karsinan, kiinnittäen sen päälle punaisen nenäliinan lipuksi, jotta perässä tulevat sen huomaisivat, jonka jälkeen molemmat ihmiset jatkoivat matkaa niin nopeaan kuin heidän mukanaan kuljettamansa hevonen suinkin pääsi kulkemaan. Muutaman kilometrin kuljettuaan he tapasivat alkuasukkaitten polun ja viisitoista kilometriä sitä kuljettuaan näkivät edessäpäin kallioitten vähitellen etääntyvän merenrannasta, jättäen niiden ja valtameren väliin kaistaleen alavaa maata. Polku päättyi äkkiä syvään kalliorotkoon, jonka reunoilla oli monta syvää vesikuoppaa, mutta nyt nämä kuopat olivat kerrassaan tyhjät. Tämä oli katkera pettymys, hevonen kun ei ollut saanut juoda neljään päivään ja he itse olivat lampaitten luota erottuaan juoneet sen vähän, mitä heillä oli itseään varten. Kuitenkin he yhä jatkoivat matkaa, toivoen ennen iltaa pääsevänsä kallioiden katkeamaan. Iltahämärässä he tapasivat toisen alkuasukkaitten polun ja riensivät sitä pitkin eteenpäin tuskallisen janon vaivaamina ja hevosen hetkestä hetkeen yhä enemmän heikontuessa.
Toivoton veden puute.
Maaliskuun 11:ntenä valkeni päivä synkkänä ja pilvisenä ja hetken he jo toivoivat saavansa sadetta, mutta pilvet hälvenivät taas. Vähän päivän koiton jälkeen he saapuivat kallioiden reunalle ja näkivät sieltä kauttaaltaan hiekkaisen laakson, jonka ympäri he olivat kulkeneet, mutta jota taaja pensaikko oli estänyt ennen näkemästä. Muutaman kilometrin päässä takanapäin Eyre huomasi merenrannalla muutamia hietakumpuja ja hänen mieleensä välähti, että mustain mainitsema vesipaikka ehkä olikin näiden hietakumpujen luona, joiden sivu he olivat pimeässä kulkeneet. »Paljas ajatuskin oli saattaa minut epätoivoon ja kun se kaikessa kamaluudessaan oli mieleeni iskenyt, seisoin hetkisen epäröiden, miten menetellä. Jos palaisimme takaisin emmekä sieltä löytäisi vettä, ei hevonen millään kykenisi kulkemaan toiseen kertaan menetettyä matkaa; jos taas kuljimme eteenpäin vedestä pois, kuljimme varmaan tuhoon.»
Tässä tuskallisessa pulassa Eyre tarkkaan tutki edessä päin olevaa maata ja oli etäisyydessä näkevinään loven kallioissa. Hän päätti paikalla edetä ja vielä 11 kilometriä he kulkivat alkuasukkaitten polkua eteenpäin, ennenkuin kalliot alkoivat etääntyä merestä. Polku kulki kallioiden rinnettä jyrkkään alla olevalle hietarannalle ja hevosta oli sangen vaikea saada sinne alas.
Vettä!
Meren tasalla ilma oli virkistävän viileätä ja he kulkivat edelleen pari kilometriä veden reunaa, vaivalla pidätellen hevosta juomasta suolaista vettä, kunnes muutamien matalien hietakumpujen luona näkivät alkuasukkaitten kaivon merkkejä. Toisen pidätellessä hevosta, ettei se päässyt merivettä juomaan, kuopi toinen hietaa pois alkuasukkaitten jättämällä simpukankuorella. Mutta viisi jalkaa syvä kuoppa täytyi kaivaa, ennenkuin tuli kosteutta vastaan.
Juotuaan he varovaisesti juottivat hevosenkin, joka ei ollut saanut vettä viiteen päivään, ja panivat sen liekaan vähän matkan päähän vedestä, jossa oli kuivaa ruohoa. Sitten he kaivoivat vielä kaksi lähdettä, että jälkijoukon saapuessa olisi heti vettä saatavana. Näihin hommiin kului koko päivä. Heti seuraavana päivänä Eyre lähti jälkijoukkoa vastaan hyvine tietoineen ja tapasikin sen paljon paremmassa kunnossa, kuin hän oli uskaltanut odottaakaan. Kuusi päivää oli kulunut siitä, kuin retkikunta oli edelliseltä vesipaikalta lähtenyt, kulkien tällä ajalla 216 kilometriä, eläimet aivan juottamatta ja ihmiset kovin niukka vesivarasto kerallaan. Eläimet eivät olleet saaneet tällä ajalla syödäkään, ruoho kun oli niin kuivunutta ja päivänpolttamaa.