Eyre päätti levätä veden luona viikon, ennenkuin lähti matkaa jatkamaan. Heti seuraava päivä oli suunnattoman kuuma, kuumempi kuin ainoakaan edellinen, ja retkeläiset olivat täysin selvillä siitä, ettei ainoakaan heistä olisi jäänyt henkiin, jos heidän olisi täytynyt olla moinen päivä vedettä.
Alkuasukkaitten jälkiä oli leiripaikan ympärillä paljon ja kerran he yöllä näkivät valkeankin tuiketta, mutta alkuasukkaat pysyivät koko ajan näkymättöminä. Kalliot taantuivat merenrannasta kahdentoista ja kuudentoista kilometrin päähän, jättäen väliin lakean hiekkaisen maan, jolla ei kasvanut ruohoa eikä puita. Siinä oli sen sijaan järven uomia, jotka nyt olivat aivan kuivina; niiden pohja oli lumivalkean suolakerroksen peittämä. Veden ääressä oli taas sangen paljon samoja isoja kärpäsiä, joiden tuttavuutta retkikunta jo oli tehnyt, ja ne kiduttivat herkeämättä sekä ihmisiä että eläimiä.
Maaliskuun 18:ntena matkaa jatkettiin merenrantaa pitkin ja seuraavana päivänä oli kuljettu 64 kilometriä. Kun hevoset kuitenkin näyttivät riutuvan, eikä kaivettaessa saatu muuta kuin suolavettä, lähetti Eyre ne takaisin veden luo vielä lepäämään, jääden yksin lampaitten ja kuormaston luo. Vettä hänellä oli kolme litraa kuudeksi päiväksi!
Maaliskuun 25:ntenä hevoset palasivat tuoden vettä. Seuraavana päivänä Eyre jätti jäljelle kaikki, mitä ei välttämättömästi! tarvittu, keventääkseen hevosten taakkoja niin paljon kuin suinkin, ja yhden lampaan eväiksi teurastettuaan läksi matkaa jatkamaan. Seuraavana päivänä tavattiin suuri alkuasukasheimo, joka keräili marjoja rantapensaista, mutta nämä säikähtivät siihen määrään hevosia, etteivät uskaltaneet laskea Eyreä lähellekään. Leiriydyttyään päiväsydämeksi hän kuitenkin saattoi tehdä heidän tuttavuuttaan ja alkuasukkaat opettivat hänelle erään taidon, joka oli oiva hätäkeino janoa vastaan.
Hätäkeino janoa vastaan.
»Mustat pojat näyttivät meille, sydänpäivän helteen leirissä levätessämme, kuinka alkuasukkaat pensasseuduissa vaeltaessaan hankkivat vettä, niin että he voivat oleskella melkein kuinka kauan tahansa maassa, jossa ei ole pintavettä ensinkään. Olin usein kuullut alkuasukkaitten ottavan vettä puun juurista ja olin usein nähnyt merkkejäkin siitä, että he olivat niin tehneet, mutta en ollut koskaan ennen nähnyt, miten he tässä menettelivät. Valiten ison, terveennäköisen puun eucalyptuspensaikosta, jonka tulee kasvaa alavalla maalla kahden särkän välissä, alkuasukas kaivaa sen ympärystää muutaman jalan päässä rungosta, kunnes tapaa syrjäjuuret. Tottumattoman on usein sangen vaikeata löytää nämä juuret,' mutta alkuasukkaan harjaantunut silmä pienestä pinnan epätasaisuudesta tai muusta merkistä paikalla huomaa, missä ne ovat, ja harvoin hän kaivaa väärästä paikasta. Juuri katkaistaan puun läheltä, jonka jälkeen sitä revitään ylös kahdeksan tai kymmenen askelta pitkältä. Kuori sitten kiskotaan ja juuri katkotaan kuudesta kahdeksaan tuumaa vahvoihin paloihin ja liian vahvat palat halaistaan. Niitä sitten imetään tai ravistellaan kuoren päällä taikka asetetaan ne kuorelle päälleen seisomaan, jolloin ne verkalleen luovuttavat vetensä. Pudistettaessa vesi lähtee niistä hyvin hienona vihmana. Hyvästä juuresta lähtee täten noin kolmasosa litraa vettä. Näin omain palvelijain! täten neljännestunnissa saavan kuudesosan litraa, vaikkeivät he suinkaan olleet tottuneet, heidän kun ei ollut milloinkaan tarvinnut pakosta tähän keinoon turvaantua.»
Rantaa seuraileva polku oli monessa paikassa niin vaikea, että täytyi kahlata mereen, jolloin hevoset väkisinkin pyrkivät juomaan suolaista merivettä. Tämä toinen vedetön matka näytti uuvuttavan niitä enemmän kuin ensimmäinen ja kolmantena päivänä siitä, kuin oli vedeltä lähdetty, yksi hevosista sortui. Toisetkin hevoset alkoivat ylenmäärin riutua. Eyren valkoinen toveri alkoi jo vaatia, että palattaisiin takaisin, mutta Eyre kieltäytyi jyrkästi.
Kastetta kootaan.
29:ntenä miehetkin joivat viimeisen vesipisaransa ja retkikunnan tila alkoi käydä yhä synkemmäksi. Yöllä 30 päivää vastaan laskeutui vähän kastetta ja sitä kokoamalla Eyre ja mustat palvelijat saivat sen verran vettä, että leirissä voitiin juoda teetä. Kun vedettömyyttä oli kestänyt seitsemän päivää, tavattiin kuitenkin jälleen semmoista hiekkaa, josta sitä kaivamalla saatiin.
Retkikunta viipyi tämän veden ääressä huhtikuun 5:nteen päivään saakka, kulkien sitten kymmenisen kilometriä uuteen vesipaikkaan. Mustat palvelijat keihästivät merestä okarauskun, jonka Eyre keitätti, mutta joka mies sairastui siitä pahoin. Lampaista oli viimeinen jo teurastettu ja jauhot alkoivat loppua. Veden puutteen lisäksi uhkasi siis tulla ruoankin puute. Huonoin hevosista sen vuoksi teurastettiin, lihat kastettiin meriveteen ja ripustettiin sitten kuivamaan. Mustat palvelijat söivät tähteet, niin kauan kuin luiden päällä oli vähänkään lihaa, mitä kaapia, mutta sairastuivat sitten muutamaksi päiväksi. Sairaus ei kuitenkaan estänyt heitä varastamasta kuivattuakin lihaa. Kun varkaus saatiin ilmi, teki kaksi heistä keihäät itselleen ja lähti omille teilleen, väittäen tulevansa paremmin toimeen omin päin. Neljän päivän kuluttua he kuitenkin palasivat takaisin, valittaen nälkäänsä ja pyytäen päästä leiriin takaisin. Eyre ottikin heidät jälleen joukkoonsa, koska he näyttivät katuneen, mutta tätä hän sai katkerasti katua.