Kaksikymmentäkahdeksan päivää kestäneen levon jälkeen retkikunta huhtikuun 27:ntenä lähti kolmannelle ja samalla viimeisellekin vedettömälle taipaleelle. Kolmeen päivään ei sattunut mitään erikoista ja kun kolmanneksi yöksi leiriydyttiin lakealle, matalaa pensasta kasvavalle maalle, otti Eyre ensimmäisen vahtivuoron. Kerromme hänen omilla sanoillaan, mitä sitten tapahtui:
Murha.
»Yö oli kylmä ja tuuli puhalsi tuimasti lounaasta ja hattaroita ja sadepilviä ajelehti sangen nopeaan kuun ohi. Hevoset söivät aika hyvin, mutta kuljeskelivat koko- joukon niiden monien pensasvyöhykkeitten keskellä, joita vaihteli ruohokenttäin kanssa, kunnes lopulta tuskin tiesin, missä leirimme oli, tulet kun olivat joku aika takaperin sammuneet. Kello oli puoliyksitoista ja ajoin hevoset takaisin siihen suuntaan, missä luulin leirin olevan, voidakseni yhdentoista aikaan kutsua valkoisen toverini vahtivuorolle. Ollessani tässä toimessa ja katsellessani tarkkaan pensaistossa, enkö näkisi merkkiä leiritulestamme, säikähdytti minua äkillinen leimaus, jota seurasi pyssyn pamaus, tuskin puolen kilometrin päässä minusta. Otaksuen toverini ehkä erehtyneen yön tunnista eikä löytäneen minua ja hevosia ja täten tahtoneen huomiotani herättää huusin paikalla, mutta kun en saanut vastausta, tulin levottomaksi ja jättäen hevoset kiirehdin leiriä kohti niin nopeaan kuin suinkin.
»Noin sadan metrin päässä leiristä kohtasin Wylien, joka juoksi minua kohti ja kovin hätääntyneenä huusi 'Voi massa! Voi massa! Tulkaa tänne.' En voinut saada häneltä mitään tietoa siitä, mitä oli tapahtunut. Saapuessani leiriin noin viiden minuutin kuluttua siitä, kuin laukaus oli ammuttu, näin kauhukseni toverini makaavan maassa verissään ja voihkivan henkitoreissaan.
»Vilkaisten häthätää ympärilleni huomasin molempien nuorempain mustain kadonneen ja matkatavaraimme, jotka olin jättänyt öljykankaan alle, hajoitettuina hurjaan sekasortoon, ja paikalla selvisi minulle tämän kamalan näyn todellinen merkitys.
»Kohottaessani uskollisen, kovaonnisen toverini ruumista huomasin, ettei ihmisapu hänelle enää mitään voinut; luoti oli kulkenut rinnan vasemman puoliskon kautta, joten hän melkein heti kuoli. Minulle nyt valkeni se pelottava, hirmuinen tosiasia, että olin yksin erämaassa… Tilani kamaluus valtasi minut semmoisella repäisevällä todellisuuden voimalla, että se hetkeksi melkein huumasi minut. Keskellä yötä, Austraalian autioimmissa ja karuimmissa erämaissa, rajun tuulen raivotessa sopusoinnussa edessäni olevan kaamean näyn kanssa olin täten jäänyt kahdenkesken alkuasukkaan keralla, jonka uskollisuuteen en voinut luottaa ja joka minun käsittääkseni hyvinkin saattoi olla liitossa noiden molempain toisten kanssa ja nämä molemmat toiset ehkä parhaillaan kiertelivät leirin ympärillä murhatakseen minut, samoin kuin he olivat apulaisenikin murhanneet. Kolme päivää oli kulunut siitä, kuin jätimme viimeisen vesipaikan, ja sangen epätietoista oli, koska uudelleen löytäisimme vettä. Lähes tuhannen kilometriä piti minun vielä kulkea, ennenkuin saatoin toivoa vähintäkään apua, enkä tiennyt, olivatko nämä murhamiehet jättäneet ainoatakaan vesipisaraa tai naulaakaan jauhoja varastoomme, joka muutoinkin oli ollut niin pieni.»
Eyre huomasi mustain ottaneen mukaansa kaikki aseet lukuunottamatta rihlaa, jonka piippuun luoti oli tarttunut, ja kahta pistoolia, joihin ei ollut ammuksia. Ottaen ne hätäpikaa mukaansa hän Wylien kanssa riensi hevosten perään, jotka olivat vaeltaneet pensastoihin, ja niiden luo hänen täytyi jäädä aamuun saakka.
Toivoton tilanne.
»Sydämeni vähällä pakahtua ja pääni täynnään mitä tuskallisimpia ajatuksia vietin tämän kammon yön. Joka hetki tuntui minusta venyvän tunniksi ja tuntui, kuin ei päivä milloinkaan valkenisi. Puolenyön aikaan tuuli asettui ja sää muuttui katkeran kylmäksi ja jäätäväksi. Minulla ei ollut ylläni mitään muuta kuin paita ja housut, jonka vuoksi minua palelsi mitä ankarimmin. Mielen tuskaan yhtyivät nyt tuimat ruumiin vaivat. Kärsimys ja masennus olivat vähällä sortaa minut ja elämä tuskin tuntui sen tarmonponnistuksen arvoiselta, joka oli hengen säilyttämiseksi tarpeen. Aika ei voi milloinkaan saada tämän yhden ainoan yön kauhuja unohtumaan eikä koko maailman rikkaus voisi houkutella- minua toista kertaa kokemaan samaa. Vihdoin päivä taas kerran valkeni, mutta murheellinen ja sydäntä särkevä oli se näky, jonka se minulle paljasti, ajaessani hevoset leiriimme. Toveri parkani ruumis makasi maassa, silmät auki, mutta kuolon kylminä ja lasimaisina. Sama jäykkä päättäväisyys ja pelottoman avoin katse, joka hänellä oli eläissään, leimasi nytkin hänen ilmeensä. Hän oli kaatunut selälleen neljä tai viisi metriä siitä, missä hän oli maannut, eikä hänellä ollut kuin paita yllään. Luultavasti oli hän herännyt kolinaan mustain palvelijain ryöstäessä tavarat ja hypännyt ylös heitä estämään, jolloin he olivat ampuneet hänet.»
Pakonsa kiireessä mustat olivat jättäneet neljäkymmentä naulaa jauhoja, vähän teetä ja sokeria ja lähes parikymmentä litraa vettä, jota paitsi he eivät olleet löytäneet kaikkia ampumatarpeita. Peläten karkurien palaavan ja käyvän hänenkin kimppuunsa ja epätietoisena Wyliestä, pysyisikö hän uskollisena, Eyre koetti sulattaa rihlan piipusta siihen tarttuneen luodin. Pesässä sattui kuitenkin olemaan ruutiakin, vaikk'ei hän siitä tiennyt, ja kuumuus räjäytti ruudin hänen pitäessään kiinni piipun suusta, luoti lensi ulos ja hipaisi hänen päätään. Mutta pyssy oli nyt kunnossa, Eyre panosti sen uudelleen, samoin kuin molemmat pistoolinsakin, omatekoisilla ammuksilla, ja nyt hän tunsi itsensä koko joukon turvallisemmaksi.