Hän kuormasi hevosten selkään ne vähät eväät, mitä hänellä vielä oli, Wylie talutti ensimmäistä hevosta, Eyre seurasi perässä. Vainajan hän oli kietonut viittaansa ja jättänyt siihen, mihin hän kaatui, sillä seutu oli kalliota, niin ettei voinut hautaakaan kaivaa.
Kuusitoista kilometriä kuljettuaan molemmat matkamiehet pysähtyivät, kunnes päivän helle helpotti. Kun he neljän aikaan iltapäivällä lähtivät liikkeelle, ilmestyi pensaikkoon kaksi valkoista esinettä, jotka Eyre pian tunsi molemmiksi karkureiksi. Hän lähestyi heitä, pyssy kourassa, päättäen ampua vanhemman, jos he tulisivat lähemmäksi, mutta hänen lähestyessään he peräytyivät. Kummallakin oli haulikot, joitten piiput he käänsivät Eyreä kohti. Toivoen voivansa yllättää heidät ja temmata pyssyn vanhemmalta Eyre laski aseensa alas, mutta mustat pojat peräytyivät edelleen. Eyre silloin palasi hevosten luo ja lähti matkaa jatkamaan ja mustat karkurit seurasivat etäällä perässä ja huutelivat Wylietä yhtymään heiliin. Huomatessaan, ettei heistä välitetty, he alkoivat surkeasti ulvoa ja seurasivat matkan päässä, kunnes pensaikko heidät peitti. Sen koommin heitä ei kuulunut, ei näkynyt.
Eyre mustan palvelijansa keralla jatkoi matkaa kääpiöpensaikon läpi, jossa ei ollut vettä, ei varjoa. Joskus tavattiin kuoppia, joissa varmaan sateilla oli vettä reunoja myöden, mutta nyt niissä ei ollut tippaakaan. »Yhdestä ainoasta kuopasta vain löysimme vielä viimeisen kosteuden tähteen. Sen pohjalla oli ehkä pari viinilasillista liejua ja vettä, joka oli peitetty mitä huolellisimmin suurilla kivillä, etteivät linnut sitä saisi. Alkuasukkaat näyttivät käyneen sillä tuntia ennenkuin me ja arvatenkin pettyivät he kivet pois vierittäessään ja tyhjän löytäessään yhtä pahoin kuin mekin.»
Yhä enemmän alkoivat miehet ja hevoset uupua. »Mitä meihin tulee», kirjoittaa Eyre, »aloimme kumpikin olla sangen heikot ja riutuneet ja rammat, ja sangen vaikea minun oli saada Wylietä lähtemään liikkeelle, kun hän kerran oli istahtanut. Tunsin itse samanlaista välinpitämättömyyttä kaikesta ja olisin mielelläni laskeutunut maahan ja nukkunut ainiaksi.» Tässä tilassa he olivat toukokuun 3 päivänä, seitsemäntenä siitä, kun olivat veden luota lähteneet. Pensaitten takaa alkoi nyt noin kuudentoista kilometrin päästä näkyä hietamäkiä. Paikka näytti semmoiselta, että siellä saattoi olla vettä, ja molempain matkamiesten mieltä tämä toivo virkisti, niin että he jaksoivat perille saakka.
Tippa vettä.
Puolenpäivän aikaan he tulivat paikkaan, jossa mustat ilmeisestikin olivat vettä kaivaneet, mutta viittä jalkaa syvä kuoppa heidän täytyi kaivaa, ennenkuin saivat sen verran kosteutta, että saattoivat täyttää peltimukin. Mutta veden luo he olivat kuitenkin tulleet kuljettuaan 240 kilometriä kallioisen, karun, matalaa pensaikkoa kasvavan pöytämän poikki, jonka muistot hirmutapauksen vuoksi jäivät kahta kamalammiksi Eyren mieleen.
Kaksi päivää levättyään he uudelleen lähtivät liikkeelle ja Eyre arvasi kakaduuparven nähdessään, että he nyt lähestyivät parempia maita. Yksi hevosista sortui, ennenkuin he olivat viittätoista kilometriä kulkeneet, ja heidän täytyi uudelleen leiriytyä. He löysivät kaivamalla vettä, jota paitsi vähän satoikin, niin että sitä kerääntyi kallionkoloihinkin, mutta sairasta hevosta ei enää ollut mahdollinen pelastaa, jonka vuoksi Eyre teurasti sen ja säilytti lihat. Wylielle tämä oli suuri tapaus, hän kun nyt tiesi saavansa yllin kyllin syödä.
Samana päivänä, jona hevonen teurastettiin, Wylie paahtoi parikymmentä naulaa lihaa yöllä syödäkseen, vaikka hän oli leikannut paloja ja paahtanut ja syönyt kaiken ajan, kun eläintä nyljettiin ja lihattiin. »Pian te, massa, näette minun syövän koko yön», hän sanoi Eyrelle. Ja hän piti sanansa, vaikka olikin aamulla valittanut, että hän vedenpuutteen johdosta oli pahoinvoipa eikä voinut syödä niin paljon kuin hänen mielestään olisi pitänyt. Siitä huolimatta hän söi koko päivän ja vielä koko yönkin. Toukokuun 11:ntenä Wylie Eyren muistiinpanon mukaan illallisen ja aamiaisen välillä söi kuusi ja puoli naulaa keitettyä lihaa. Ja toukokuun 18:ntena hän söi yhdellä kerralla puolentoista naulaa hevosenlihaa ja leipää, yhden kengurun sisälmykset, mahalaukun, maksan, keuhkot, hännän ja molemmat takajalat, sitten pingviinin, jonka hän löysi rannalta kuolleena, kengurun koko nahkan, karvan siitä kärvennettyään, ja viho viimeiseksi pingviinin sitkeän nahkan, jonka jälkeen hän teki pienen tulen ja kävi sen viereen käppyrään, nukkuen raittiisti ja rauhallisesti.
Pelastuneet.
Toukokuun 19:ntenä molemmat matkamiehet tulivat ruohoa kasvavaan seutuun ja leiriytyivät, jotta ainoa eloon jäänyt hevonen saisi virkistyä. Seudussa oli paljon kenguruja ja meressä kaloja ja äyriäisiä, joten miehetkin saattoivat paljon parantaa ruokaansa. 26:ntena lähdettiin entistä reippaampina matkaa jatkamaan kauniiden metsäin ja niittyjen poikki. Vedestä ei ollut puutetta ja Eyre viime kuukausien raskaat huolet kuuluivat menneisyyteen.