Kesäkuun 2 päivänä Eyre eräälle mäelle noustuaan ihmeekseen näki allaan lahdessa kaksi venettä, jotka näyttivät kalastavan. Wylien kanssa hän kaikin tavoin koetti herättää veneitten huomiota, onnistumatta kuitenkaan. Alakuloisina ja pettyneellä mielellä heidän lopulta täytyi luopua yrityksistään, mutta samalla näkyi pienen saaren takaa kymmenen kilometrin päähän rannasta ankkuroineen laivan mastot. Laivasta heidät huomattiin — se oli ranskalainen valaanpyyntialus, jossa oli englantilainen kapteeni — ja laivan kapteeni mitä auliimmin auttoi molempia matkustajia.
Runsain eväin Eyre toverinsa keralla sitten lähti matkaa jatkamaan, viettäen kesäkuun 18:ntena retkikunnan ensimmäistä vuosijuhlaa seudussa, jossa oli runsaasti riistaa ja vettä ja laidunta hevoselle. Kesäkuun 30 päivänä alkoivat Yrjö kuninkaan salmen mäet näkyä, sytyttäen Wyliessä hurjaa iloa. Viikkoa myöhemmin molemmat matkamiehet tulvillaan olevia maita ja syviä merenlahtia kierrettyään saapuivat Albanyn pieneen kaupunkiin sekä valkoisten että mustain suureksi kummaksi, sillä Eyren luultiin matkalle menehtyneen, minkä vuoksi hänen Albanyssa olevat ystävänsä olivat jonkun viikon kulkeneet surupuvussa.
Eyren retki osoitti, ettei sillä pitkällä matkalla, joka erotti Adelaiden seudut Länsi-Austraalian siirtokunnista, ainoakaan joki laskenut mereen ja että se näytti olevan tuomittu kaikiksi ajoiksi jäämään asumattomaksi ja hyödyttömäksi. Mutta vaikka tulokset täten olivatkin kielteiset, on tämä retki kuitenkin kaikitenkin Austraalian löytöhistorian mainehikkaimpia ja seikkailurikkaimpia.
Ludvig Leichhardtin retki Austraalian luoteisrannalle.
Suuren maineen löytöretkeilijänä saavutti saksalainen luonnontutkija Ludwig Leichhardt sekä retkiensä laajuuden että tulostensa tieteellisyyden vuoksi että vielä siitäkin syystä, että hän löysi valkoiselle asutukselle kelvollisia maita ja siten tuntuvasti laajensi sen toiveita. Ensimmäiset valmistavat retkensä hän teki Brisbanesta Queenslandin vuorimaahan, etupäässä luonnontieteellisiä tarkoituksia varten.
Englannin hallitus oli perustanut Arnhemin maan rannalle Port Viktorian sotilaallisen aseman voidakseen avustaa Austraalian pohjoisrannalla haaksirikkoutuneita merimiehiä ja taivuttaa alkuasukkaat ystävällisiksi heitä kohtaan, ja silloisen merenkulun hitauden ja suurien vääräin vuoksi haluttiin saada maanosan kaakkoisrannikon siirtokunnista maaliikekin tähän eristettyyn etuvartioon. Leichhardt lähti yksityisten keräämillä varoilla etsimään tätä tiereittiä ja samalla uusia asuma-alojakin. Arveltiinpa mahdolliseksi, että hän retkellään löytäisi tuon paljon puhutun »toivotun siunauksenkin» haaveillun joen, jonka vartta uudisasukkaat toivoivat voivansa kulkea kauas maanosan sisäosiin karjoineen ja maanviljelysneuvoineen.
Brisbane, nykyisen Queenslandin vilkas, nopeaan kehittyvä pääkaupunki, oli 1840-luvulla uudisasutuksen pohjoisin etuvartio Austraalian itärannalla ja vielä vaatimaton paikka. Uudisasutus oli ennättänyt rantavuoriston poikki Darlingin lähdehaaroille, mutta kauempana sisämaassa ja varsinkin pohjoista kohti, maa vielä oli aivan tuntematonta ja Leichhardtilla oli hyvä tilaisuus muistaa kaikkia avustajiaan ja ystäviään nimitellessään niitä uusia jokia, vuoristoita ja kukkuloita, joita hän matkallaan tapasi. Hänen antamansa nimet tapaamme vielä tänä päivänä Austraalian kartalla kiitollisuuden osoituksena siitä, että se ja se oli rohkealle tutkimusretkeilijälle antanut hevosia tai härkiä, taikka jollain muulla tavalla hänen yritystään tai varhaisempia harrastuksiaan edistänyt. Näiden ansioitten vuoksi alkuasukkaitten ikivanhat omituissointuiset nimet hylättiin ja saivat jäädä unohduksiin.
Syyskuun lopulla v. 1844 Leichhardt lähti Brisbanesta sisämaahan, etäinen Arnhemin maa matkan määränä. Retkikuntaan kuului paitsi johtajaa viisi valkoista, kaksi alkuasukasta, 15 hevosta ja 16 härkää, jotka selässään kantoivat varustuksia — puolen vuoden eväitä. Aikomuksena oli kuitenkin suureksi osaksi elää metsästyksen antamalla saaliilla.
Matka kävi aluksi Darlingin latvajoille ja Condaminen vartta ylöspäin. Vastukset alkoivat heti ensi taipaleilla, sillä vaikea oli pitää koossa karjaa tiettömissä erämaissa kaikenlaisten itikkain kiusatessa. Varsinkin ainaisissa vesakoissa, noissa Austraalian kuuluissa »scrub'eissa», jotka samalla kun ovat niin vaikeita läpi kulkea, ilmaisevat vedetöntä maatakin, oli eläimiä vaikea hallita. Muutoin maa kuitenkin oli sangen kaunista, lakeuksia, jokilaaksoja, kukkuloita ja vuorijonoja vaihdellen. Tiheimmissä vesakoissa oksat ja oat ratkoivat puhki jauhosäkit, repivät taakat aivan poiskin härkien selistä, katkoivat kiinnitysremmejä, niin että sekä menetettiin eväitä että aikaa ainaisissa taakkain korjauksissa. Kun ei vesakosta tullut loppua, täytyi kulkea pari päivämatkaa takaisinpäin ja ottaa uusi suunta. Ankaria ukonilmoja kulki yli, syytäen maahan kaatamalla sadetta, joet joutuivat äkkiä tulvilleen ja retkikunta jo pelkäsi tulvaan hukkuvansa, kun sattui olemaan matalalla lakeudella. Pari retkikunnan jäsenistä eksyi, mutta löydettiin kuitenkin, ennenkuin onnettomuutta sattui. Monella huolella Leichhardtin retki siis alkoi, vaikk'ei suurempia tapaturmia sattunutkaan. Sen sijaan löydettiin tavan takaa sekä uusia kasveja, että ennen tuntemattomia uusia eläimiä, Austraalian sisäosain flora ja fauna kun siihen aikaan vielä olivat sangen vähän tunnetut. Riistaa oli viljalta, kengurulta, emuja ja varsinkin sorsia, vettä oli runsaasti, vaikk'ei sitä aina ollut helppo löytää. Kun vielä alkuasukkaat olivat ystävällisiä ja lempeäluonteisia, niin olivat retken valopuolet kuitenkin varjopuolia koko joukon suuremmat. Matkan suunta kävi yhdensuuntaisesti merenrannan kanssa, parinsadan kilometrin päässä siitä, myöhemmin lähempänä.
Jokilaaksoista vuorensolain poikki uusiin jokilaaksoihin kävi matka. Pohjoisempana alkuasukkaat kävivät rohkeammiksi, tappaen ensi työkseen keihäillään retkikunnalta hevosen. Tämä kehoitti varovaisuuteen. Heimojen kieli vähitellen muuttui, niin etteivät retkikunnan molemmat mustat, Charley ja Brown, sitä enää ymmärtäneet. Joet juoksevat Pohjois-Queenslandissa yhtä suuntaa meren rannikon kanssa ja niiden laaksot sen vuoksi tarjosivat verraten mukavan kulkureitin, jolla ei ollut puutetta vedestä, sen enempää kuin laitumestakaan. Burdekinin latvoilta — joki sai nimensä eräästä Sydneyn rouvasta, joka oli ollut apuna matkavarustuksien hankkimisessa — retkikunta kulki matalan vedenjakajan poikki Lynd joen laaksoon, joka laskee vetensä Carpentaria lahteen, Mitchelliin yhdyttyään. Alkuasukkaat koettivat täällä varastaa retkikunnan härät, mutta yritys saatiin ajoissa estetyksi. Heidän tuliaan näkyi joka puolella ja maa niin ollen ilmeisestikin oli taajaan asuttua.