Baijerilaiset ovat asuinsijoikseen vallanneet Tonavan molemmat rannat Lechin suusta aina Madjaarien ja slaavien kielirajoihin saakka idässä. Pohjoisessa heidän alueensa pistää Ylä-Pfalzin kautta Fichtelgebirgeen saakka, etelässä Baijerin ja Itävallan Alppimaan kautta Steiermarkiin, Kärnthiin ja Etelä-Tiroliin, — lukuun ottamatta niitä kielikeitaita, joita on Unkarissa ja Habsburgin suvun muissa maissa.
Ne tiedot, joita heistä on aikaisemmilta vuosisadoilta, ovat enimmäkseen jotenkin epäedullisia. "Tuhmaa kuin Baijerin kansa", oli Wolfram v. Eschenbachin aikana laajalle levinnyt sananparsi, ja huonon mainesanan heistä antava monet muutkin vanhat kirjailijat. Kauneimman arvolauseen Baijerilaiset saavat Lutherilta, siis siltä mieheltä, jota he kiivaimmin vihasivat, jonka perustamaa kirjakieltä he pari vuosisataa niin peräti halveksivat, että he erinäisiä keskisaksalaisia kirjaimiakin pilkaten hylkivät vain niitten "lutherilaisuuden" vuoksi. Pöytäpuheissaan Luther lausui: "Jos minun pitäisi paljon matkustaa, niin en minnekään mieluimmin lähtisi, kuin Schwaabiin ja Baijerilaisten maahan. Siellä on kansa ystävällistä ja hyväntahtoista, se suo vierasvaraisesti suojan matkustajalle ja hyvän hoidon hän saa rahansa edestä." Monet piirteet siitä kuvasta, jonka saamme entisten aikain kirjotuksista, ovat sittemmin hävinneet, mutta monet luonteen ominaisuudet ovat ennallaankin säilyneet, kuten vastahakoisuus kauppaan ja teollisuuteen, laulun ja tanssin suosiminen, uskollisuus vanhaa juurtunutta hallitsijahuonetta kohtaan, ynnä harraskatolinen mieliala.
"Baijerilaiset eivät pidä väliä kauppiaista, sen vuoksi eivät kauppiaatkaan tule heidän luokseen", sanoi eräs heikäläinen oppineensa. Vaikka Innin laakson ja Brennerin solan kautta kulkee tärkeä kauppatie, niin ei siitä huolimatta ylänkömaalla, Tonavan eteläpuolella, ainoakaan kaupunki kehittynyt melkoiseksi kauppapaikaksi. Regensburg, vanha rajalinnotus, joka harjotti Tonavalla itämaista kauppaa ja keskiajalla oli niin vilkas, että vielä tänä päivänä erästä Thüringiin vievää tietä sanotaan "Regensburgin tieksi", menetti piankin kauppamahtinsa Schwaabin kaupungeille, etupäässä Ulmille, Augsburgille ja Nürnbergille. Maanviljelys ja karjanhoito ovat vanhastaan olleet Baijerilaisten toimeentulon pohja ja valtiontaloudenkin varsinainen perustus. Baijerin talonpoika joutuu hyvin vähän tekemisiin muun maailman kanssa. Sen vuoksi ei hänen talossaankaan ole niin paljon akkunoita kuin frankkilaisen talossa, ja akkunat ovat useinkin niin pieniä, että melkein näyttävät ampumareijiltä. Kaupungeissa baijerilainen ei yleensä mielellään asu. Suurempia kaupunkiyhteiskuntia on Baijerilaisten maassa vähän. Heidän lukuisien jokiensakin laaksoissa on vähän kaupungeita; syyt siihen ovat etupäässä luonnonmaantieteelliset, niinkuin jo olemme nähneet. Asutus on verraten harvaa, tilaa on Baijerilaisten maassa vielä kauttaaltaan enemmän kuin Keski-Saksassa, pellot ovat Keski-Saksan vainioihin verraten ylen laajat.
Mutta vaikka kansalta puuttuukin kaupallista vilkkautta, niin suosii se kuitenkin hauskaa elämää, leikkejä ja tansseja ja muuta rattoa. "Schuhplatteln" (eräänlainen kansantanssi) on vanha taito, jota yhä vielä mielellään harjotetaan, usein sitran säestyksellä. Vielä suositumpaa on "Schnadahüpfl", joka on nimensä saanut leikkuutyötä muistuttavista liikkeistään. Baijerilaiset ovat tunnetut iloisista kansanlauluistaan, joista monet ovat levinneet kautta Saksan. Alpeilla on joikuminen (jodlaus) joka paimenen taito. Mutta kaikkein iloisinta on elämä kansanjuhlissa. Lokakuun alussa itse pääkaupungissa, Münchenissäkin kaikki nuoret ja vanhat lähtevät kaupungin ulkopuolelle Therese-niitylle, jossa silloin raikuu vallaton riemu ja nautitaan suunnattomat määrät ohran mehua. Ennen vanhaan olivat Saksilaiset suurimpain juomarien maineessa ja heidän oluensa oli laajimmalti tunnettu. Tätä nykyä sitä vastoin ovat Baijerilaiset parhaat oluenpanijat ja suurimmat juopot. Vatsaa retikalla kiihotetaan, jotta siihen mahtuisi enemmän tätä mielijuomaa. Kapakkain komeudesta baijerilainen viis välittää, kunhan vain olut on pätöistä. Sananlasku sanookin, että baijerilainen kestää vaikka mitä, vaikka kiirastulen, kunhan vain saa olutta.
Münchenissä puhkesi v. 1844 ilmi kapina vain siitä syystä, että olutkannun hintaa oli ylennetty pari penniä, ja asukkaat paikalla rauhottuivat, kun oluen hinta laski ennalleen. Se baijerilainen, jota hyvä haltija kerran kehotti ilmaisemaan kolme toivomusta, pyysi ensinnä "kylläkseen olutta", sitten vielä "riittävästi rahoja oluen juontiin" ja kolmanneksi, vähän aikaa tuumittuaan… "vielä vähän olutta". Saksassa on kaikkiaan humalan viljelyksessä 35,000 hehtaaria maata ja tästä alasta tuli yksin Baijerin osalle 25,000 heht., ja 70 miljonasta hehtosta olutta, jotka koko Saksa valmistaa, tulee Baijerin osalle 17 1/2 miljonaa. Münchenissä v. 1903 valmistettiin yli 3 miljonaa hehtolitraa olutta ja pääkaupunki itse joi tästä määrästä enemmän kuin puolet. Mutta baijerilaisen ruoankin tulee olla ravitsevaa, ja siitä syystä hän onkin punakka ja verevä, vaikka vartaloltaan lyhyenläntä, harteikas ja jäntevä. Yleensä Baijerilaiset ovat hitaanlaisia, mutta siitä huolimatta heissä asuu paljon liikaa voimaa, jota he mielellään osottavat kirkollisissa juhlissa ja muissa julkisissa tilaisuuksissa. Tappelut ovat hyvin tavallisia, ja nyrkkiraudan käyttämisessä Baijerilaiset ovat mestareita. Baijerilainen laulu sanookin:
"A Büchsel zum Schiessen und an Stossring zum Schlagn
Uund a Diandl zum Lieben muss a frischa Bua habn."
(Pyssy ampuakseen ja nyrkkirauta lyödäkseen ja tyttö lempiäkseen pitää reippaalla pojalla olla).
Nyrkkirengasta käytetään taidolla ja tuntuvasti. Voittaja koristaa aina hattunsa höyhenellä kylän kaunottaren silmäniloksi ja tyttöjen sananparsi puolestaan sanoo: "Koa Feda am Huet, der Bua is net guet" (Tuon pojan hatussa ei ole sulkaa, hänestä ei ole mihinkään). Kuta enemmän pojan hatussa on sulkia, sitä tervetulleempi hän on tyttöjen akkunan alle. Leikkipuheisiin ei baijerilaisen luonto muuten taivu; sitä paremmin hän viihtyy tutunomaisessa juttelussa olutkannun ääressä. Siinä baijerilainen sulaa ja avaa sisunsa. Säätyerotus on Baijerissa yleensäkin paljon pienempi kuin Pohjois-Saksassa ja olutpöydän ääressä se kokonaan katoo. Olutkannujen ääressä ihminen näkee vain ihmisen. Sen vuoksi kapakassa kaikki istuvatkin kirjavassa sekamelskassa, ei korkeinkaan virkamies häpeä kallistaa lasiaan samassa pöydässä kuin halpa työmies.
Mutta kuitenkin baijerilainen kunnioittaa esivaltaa suuresti, ja varsinkin on hänen uskollisuutensa hallitsijahuonetta kohtaan vanha ja koettu. Harvoin hän on kapinoinut vallanpitäjiä vastaan, vaikka Baijerinkin talonpoika on saanut raskaasti tuta aatelin sorron. Maansa puolesta on baijerilainen talonpoika monasti urhoollisesti taistellut, vaikka Baijerilaisilla ei olekaan ollut eteviä kenraaleja, sen enempää kuin valtiomiehiäkään.
Baijerin kansa pitää sitkeästi kiinni vanhoista tavoistaan. Siellä ovat vielä Alppien juurella säilyneet nuo keskiaikaiset kärsimysnäytelmätkin, joissa rahvas itse esittää kuvia Vapahtajan elämästä. Baijerilaiset ovatkin harraskatolisia, uskonpuhdistus ei ole saanut heidän maassaan jalansijaa. Kirkon koristelemisesta pidetään hyvää huolta, sille lahjotetaan maata ja tavaraa, melkein aina tapaa naiset neulomassa joko uusia lippuja, joita kannetaan kirkollisissa juhlasaatoissa, taikka messupukuja. Uusia erakkomajoja, kirkkoja ja kappeleita rakennetaan yhä mäille ja vuorille, vaikka niitä ennaltaan on laaksoissakin liian paljon. Mutta kirkosta pidetäänkin niin hyvää huolta, että koulu saa jäädä vähemmälle. Koulunopettajain täytyy yhä vieläkin tulla toimeen kovin huonoilla palkoilla. Kun talonpoika kuollessaan tekee testamenttinsa, niin hän aina muistaa kirkkoa, mutta koulua ei muista yksi tuhannesta.