Roomalaiset niissä osissa Saksanmaata, jotka olivat heidän vallassaan, edistivät viljelyksen laajenemista etenkin semmoisissa seuduissa, missä vuorissa oli metalleja ja lämpöisiä lähteitä, taikka jotka liikeyhteyden turvaamiseksi olivat asutettavat. Rheinin ja Tonavan välisen rajavarustuksen, "Limeksen", suunta suuressa määrin juuri noudatti viljelykseen soveliaimpain maiden suuntia. Myöhemmin germanilaiset käyttivät hyväkseen roomalaisten raivaamia maita, mutta moni raivio jäi uudelleen metsittymäänkin.
Kansainvaelluksien jälkeen alkoi väestön lisääntyessä uusi raivauskausi, jota kesti noin v:n 900 vaiheille. Ensimäisten Karolingien aikana se näyttää kehittyneen korkeimmilleen. Metsäalan vähentämisessä olivat osallisena vapaat talonpojat, kyläkunnat, jotka lähettivät metsiin liikaväestöään, mutta vielä suuremmassa määrässä maalliset ja hengelliset ylimykset, jotka sijottivat hallitsemilleen maille veroa maksavia talonpoikia. Luostarit erinomaisen innokkaasti ottivat osaa tähän työhön. Kaarlo Suuren aikana siirrettiin kokonaisia heimoja asuinsijoiltaan uusille maille, esim. pakanallisia Sakseja, kun keisari oli heidät kukistanut, ja tämän kautta viljellyn maan ala epäilemättä melkoisesti lisääntyi. Mutta vaikka tämä uudisasutus olikin laaja, vaikka viljellyn maan ala sen kautta melkoisesti lisääntyi, niin pysyivät vuorimaat vielä edelleenkin autioina. Schwarzwaldin sisäosissa tuskin on ainoatakaan kyläkuntaa, joka olisi jo Karolingien ajalla syntynyt. Odenwaldista olivat v:n 1100 vaiheilla ainoastaan reunat asutut.
Suurien raivauksien viimeinen vaihe alkoi v:n 1100 vaiheilla. Silloin alkoivat raiviot tunkeutua vuoriston sisäosiinkin ja kahden seuraavan vuosisadan kuluessa pakotettiin metsä viljelyksen edeltä vähitellen peräytymään likimain niille aloille, jotka sillä on vielä tänä päivänä. Vieläpä maanviljelys monessa seuduin anasti semmoisiakin paikkoja, jotka ajan pitkään eivät sen vaatimuksia tyydyttäneet, ja melkoinen joukko silloin perustettuja kyläkuntia on myöhemmin laskettu uudelleen metsittymään. Missä määrin sodat, varsinkin Kolmenkymmenen vuoden sota, ovat kokonaisien kyläkuntien häviämiseen vaikuttaneet, sitä ei nykyään ole helppo sanoa. Mutta kaikesta päättäen oli pääsyynä kuitenkin se, että paikkoja huonosti valittiin, kun ylemmän vuoriston epäedulliset ilmastolliset olot eivät olleet vielä riittävästi tunnetut. Muutoin nuo seudut epäilemättä olisi myöhemmin uudelleen asuttu. Paitsi paikkain nimiä osottavat nykyään metsämailla näitä muinaisia asutuksia useinkin vähäpätöiset kukkaset ja rikkaruohot, jotka ovat niin luontaisia ihmisen seurakasveja, etteivät ne muualla luonnossa esiinny kuin asuntojen läheisyydessä. Asutuksen hävittyä ne ovat yksin jääneet metsään kertomaan jälkipolville, että paikalla ennen oli uudisviljelys.
14:nnen vuosisadan alusta pitäen ruhtinaat ja metsänomistajat suurimmassa osassa Saksaa yleensä pyrkivät metsää säilyttämään. Tämä tarkotus ilmenee metsälainsäädännössäkin aina 18:nnen vuosisadan loppuun saakka. Ainoastaan ensimäisinä vuosikymmeninä Kolmenkymmenen vuoden sodan jälkeen tapahtui jotenkin yleiseen suurempia raivauksia, enimmäkseen ne kuitenkin tapahtuivat vain semmoisilla mailla, jotka ennen olivat olleet asuttuja, mutta pitkällisen sodan aikana päässeet metsittymään.
Elben länsipuolella olevissa maissa kesti uudisviljelystä aina 18:nnen vuosisadan loppuun saakka. Sitä edistivät tarmokkaasti Preussin kuninkaat, etenkin Fredrik II. Kun metsävirkamiehet kehottivat kuningasta, ettei hän enää vähentäisi metsäalaa, niin tämä vastasi, että hänestä ihmiset olivat arvokkaampia kuin puutavara.
19:llä vuosisadalla on huomattavana kaksi aikakautta. Kolmen tai neljän ensimäisen vuosikymmenen aikana Smithin kansallistaloudelliset periaatteet määräsivät metsäinkin hoidon, raivauskiellot kumottiin ja laajalti muutettiin metsiä pelloiksi, tosin paljon semmoisillakin mailla, jotka sitten huomattiin maanviljelykseen sopimattomiksi. Vuorien rinteitten raiskaamisesta oli seurauksena, että tulvain vahingot karttuivat. Metsäin kaataminen entisiltä dyyneiltä taas sai aikaan, että hiekka paljastui ja kohosi suuriksi vaeltaviksi nietoksiksi, jotka vähitellen hautasivat alleen paljon viljelysmaita. Tämän vahingon johdosta säädettiin vuosisadan jälkipuoliskolla lakeja, jotka suojelivat metsää ja varsinkin Etelä-Saksassa melkoisessa määrin rajottivat yksityisten metsänomistajain käyttöoikeutta metsiinsä. Samalla aljettiin suurella innolla metsittää semmoisia alueita, jotka eivät maanviljelykseen soveltuneet. Siten Saksan metsäala viime vuosisadan viimeisellä neljänneksellä lisääntyi noin 125,000 hehtaaria. Mutta noin viisi kertaa suurempi maanviljelykseen kelpaamaton alue vielä odottaa metsänkasvua. Näilläkin alueilla metsänkylvö kuitenkin ripeästi etenee.
Mutta niin omituiselle kannalle ovat asiat viime aikoina kehittyneet, että monessakin paikassa Saksanmaalla taloudellinen kehitys suosii metsäin leviämistä. Viljan hinnat ovat nykyään niin alhaiset, työpalkat niin korkeat, ettei laihempien ja talosta etäämpien maitten viljelys enää kannata. Metsä sitävastoin, joka tyytyy karumpaan maahan ja helpompaan hoitoon, antaa vielä tämmöisilläkin seuduilla tyydyttäviä tuloksia. Tämä omituinen kehitys ei ole huomattavana ainoastaan vuoristoissa, vaan niinkin taajaan asutuissa maissa, kuin Ylä-Rheinin laakso on. Toiselta puolen on kuitenkin eräissä osissa Saksanmaata metsäala vielä viimeisinäkin vuosikymmeninä vähentynyt, niin on tapahtunut Itä-Preussissä, Posenissa ja Saksin kuningaskunnassa. Sillä epäilemättä on vielä tänä päivänä metsässä monikin hehtaari maata, joka erinomaisesti soveltuu viljeltäväksi. Tuntuvalla tavalla ovat metsäalaa niinikään vähentäneet suuret kaupungit ja sotaväen harjotuskentät. Ja siihen myös on vaikuttanut maanviljelyksen ahdinkotila. Varsinkin Preussin itäisissä maakunnissa metsänomistajat ovat laajalti myyneet maat paljaiksi rahoja hankkiakseen, mutta eivät ole näitä paljastettuja maita uudelleen metsittäneet, vaan jättäneet ne oman onnensa nojaan.
Yleiseen puhuen ovat siis metsä ja viljelys Saksanmaalla jo varsin varhaisina aikoina saavuttanut ne rajat, jotka niillä nykyään on. Suurin piirtein sanoen kuuluvat maanviljelykselle lakeat maat ja laaksot, metsälle taas vuoristot; mutta poikkeuksia on. Monessa vuoristossa on asukkaita semmoisissakin seuduissa, joissa ilmasto on paljon koleampaa kuin esim. Keski-Suomessa, ja toiselta puolen on alangoilla laajoja hiekkamaita, joilla metsänkasvu on ainoa menestyvä viljelysmuoto.
Saksalainen talo.
Saksalainen talo on historiallisen ajan kuluessa yksinkertaisesta alusta monen vaiheen kautta vähitellen kehittynyt. Siitä, minkälainen se oli roomalaisten tullessa germanien kanssa yhteyteen, on hyvin niukalta tietoja vanhain kirjailijain teoksissa. Kielitieteen tarjoomista viittauksista on kuvaa koetettu täydentää.