Puolalaiset ovat yhä vielä suuri kansa ja asuvat, valtiollisesta jaosta huolimatta, yhtenäisessä kappaleessa. Heidän lukunsa nousee kaikkiaan 17 miljonaan. Tästä määrästä asuu Saksanmaan rajoissa noin 3 miljonaa, varsinaisia Puolalaisia 3,300,000, sekä pari pientä puolalaista kansantähdettä, Länsi-Preussissä 100,000 Kassubia, Itä-Preussissä 150,000 Masuria.
Hävittääkseen nämä 3 1/2 miljonaa Puolalaista on Saksan hallitus käyttänyt satoja miljoneja markkoja. Rahoilla vähitellen ostetaan Puolalaisilta maita ja näihin maihin tuodaan saksalaisia uudisasukkaita. Mutta Puolalaiset ovat tähän saakka melkoisella menestyksellä pitäneet puoliaan tätä järjestelmällistä hävitystyötä vastaan. Sitä myöden kuin Saksalaiset ovat valtion rahoilla ostaneet puolalaisia taloja, sitä myöden Puolalaiset ovat ostaneet toisia maita saksalaisilta. Heille on tässä taistelussa ollut suurena apuna se seikka, että saksalaisesta maanviljelysväestöstä alkaa olla puute, koska nopeaan kasvava teollisuus nielee niin suunnattomasti voimia. Puolalaisten kesken sitä vastoin, joiden sivistys on alhaisemmalla kannalla, on maanviljelys yhä vielä melkein koko kansan elinkeino.
VILJELYKSEN JA ASUTUKSEN VAIHEITA.
Kuinka Saksanmaa tuli viljellyksi.
Saksanmaa oli siihen aikaan, jolloin historian valo sille ensi kerran lankesi, melkein kauttaaltaan laajaa metsämaata, suureksi osaksi koskematonta aarniometsää. Siellä täällä oli kuitenkin avoimiakin maita, ja näillä arvatenkin etupäässä asuivat germanilaiset heimot. Aukeilta asutus vähitellen raivauksien kautta tunkeutui metsiin. Peltoviljelyksen edelläkävijänä oli täälläkin kaskeaminen.
Vanhoilla germaneilla ei alkuaan näytä olleen ensinkään yksityistä maaomaisuutta, maa oli kansalaisten yhteistä omaisuutta. Mutta kun heimot alkoivat perustaa vakinaisia asuinpaikkoja, niin tapahtui tässä muutos. Heimojen alueet hajaantuivat maakunniksi (Gaue) ja nämä vielä pienemmiksi alueiksi (Marke), joitten asukkaat omistivat yhteisesti kaiken sen maan, mikä aluekunnalle kuului. Vähitellen olot kehittyivät siten, että vainiot ja niityt muuttuivat viljelijäinsä yksityisomaisuudeksi. Mutta laidun, metsä, suot ja vedet pysyivät kauan sen jälkeenkin yhteismaina, joilla jokainen aluekunnan asukas sai vapaasti kalastaa, käyttää karjaansa, ottaa tarvepuut metsästä. Ja näistä yhteismaista luovutettiin paikkoja raivattaviksi, sitä myöden kuin asukkaitten luku kasvoi ja entiset viljelykset kävivät ahtaiksi. Niilläkin aluekunnan asukkailla, joilla oli osansa varsinaisista viljelysmaista, oli oikeus raivata itselleen uutta peltoa yhteismailla, jota varten he katsomainsa palstain rajapuihin leikkasivat puumerkkinsä. Mutta näin rajotettu palsta oli määräajan kuluessa raivattava, muutoin se joutui takaisin yhteismaahan. Myöhemmin kuitenkin varakkaammat kansalaiset, jotka paremmin kuin muut kykenivät käyttämään tätä raivausoikeutta (Bifang), saivat aikaan sen, etteivät merkityt palstat määräajan kuluttua enää joutuneetkaan takasin yhteismaahan, vaan saivat jäädä asianomaisen haltuun, joka niistä itselleen kokoili metsälohkoja. Siten syntyi Saksanmaalla ensimäinen yksityismetsä.
Aluekuntien maitten välillä oli vielä kansainvaelluksien jälkeenkin laajoja metsämaita, joita ei kukaan omistanut ja joita sen vuoksi pidettiin koko heimon yhteisenä omaisuutena, maakunnan yhteismaana. Yksityisten aluekuntien maita ei tavallisesti rajotettu näitä yhteismaita vastaan, vaikka niitten keskinäiset rajat oli määrätty. Näitä maakuntain yhteismaita olivat etenkin vuoristot, mutta lakeillakin mailla oli laajoja metsäaloja, joilla ei silloin vielä ollut asukkaita. Aluekuntajako oli germanilainen laitos, se sen vuoksi kokonaan puuttui Elben itäpuolella olevissa seuduissa, joissa myöhään keskiajalle saakka asui slaavilainen väestö.
Maakuntain yhteismetsiä vaativat jo ensimäiset frankkilaiset kuninkaat valtion omaisuudeksi, etupäässä voidakseen säilyttää ne metsästysmainaan. Myöhemmin kuninkaat kuitenkin koettivat niistä tulojakin hankkia, luovuttamalla yksityisille aloja raivattaviksi. Nämä metsät julistettiin rauhotetuiksi, niissä ei saanut metsästää kukaan muu kuin kuningas itse (Bannforst). Myöhemmin hallitsijat niitä lahjottelivat, antoivat lääkitykseksi, panivat pantiksi, vaihtelivat ja ostivat, kunnes ne enimmäkseen joutuivat maallisten ja kirkollisten ruhtinaitten käsiin. Samat metsämaat muodostivat Saksanmaan nykyisten valtionmetsäin kantaosan. Vaikka kuninkaallisten metsämaitten jakeleminen alkoi jo Merovingien ajalla, niin oli kuitenkin vielä saksilaistenkin keisarien ajalla laajoja kuninkaanmetsiä. Vanhojen kuninkaanmetsien laajuudesta käsityksen saadaksemme luettelemme niistä muutamia tärkeimpiä. Vogesit olivat kokonaan Merovingien "pannametsää" aina vuoriston liepeille saakka. Harz, Spessart, suuret osat Schwarzwaldista niinikään, muita mainitsematta. Hardtissa on yhä vielä samaa juurta noin 6,000 hehtaaria laajuisia valtionmetsiä. Nürnbergin metsät, Mainin Frankfurtin nykyiset laajat kaupunginmetsät ovat niinikään vanhoja kuninkaanmetsiä.
Uudisasutus, joka näihin metsiin vähitellen syveni, ei enää tapahtunut aluekunnan toimesta, vaan sitä johtivat ne ruhtinaat, jotka olivat hallitsijoilta saaneet metsät lääneikseen. Samalla tavalla meneteltiin niissä Elben itäpuolella olevissa alueissa, jotka slaaveilta anastettiin. Siellä ei ensinkään perustettu aluekuntia vanhan saksalaisen oikeuden malliin, vaan ruhtinaat ja ritarit anastivat kaikki metsäalat, myöntäen vain käyttöoikeuksia uudisasukkaille, joita heidän hallitsemilleen maille asettui. Mutta monet alkuaan vapaatkin aluekunnat menettivät vähitellen metsänsä ruhtinaille. Jo vanhat frankkilaiset kuninkaat olivat pidättäneet itselleen metsästysmaita aluekuntainkin yhteismaista, luovuttaen niitä sitten vasalleilleen, jotka lopulta pitivät maat ominaan. Jo vuoden 1300 vaiheilla olivat useimmat vapaat alueet joutuneet ruhtinaitten vallanalaisuuteen. Alkuaan, saksalaisen oikeuden aikana, oli suhde vielä semmoinen, että ruhtinaalla oli ainoastaan tarkalleen määritelty valvontaoikeus ynnä eräitä erinäisesti määriteltyjä nautinto-oikeuksia näihin metsiin. Mutta roomalainen oikeus ei tuntenut semmoista laitosta, kuin aluekunta oli, vaan myönsi kysymyksen alaiset yhteismaat kokonaan ylivalvontaa harjottavan ruhtinaan omaisuudeksi. Lopulta asiat kehittyivät siten, että melkein kaikki metsät kuuluivat ylimystölle, jolta talonpoikain täytyi puutarpeensa ostaa kalliilla hinnalla. Kuudennentoista vuosisadalla talonpojat silloisten talonpoikaissotain aikana tekivät viimeisen yrityksen saadakseen metsänsä takaisin, mutta kun nämä kapinat kaikkialla kukistettiin, niin sai asia lopullisen ratkaisun — he menettivät lopullisesti kaikki oikeutensa niihin ja saivat tyytyä pieniin kotipalstoihinsa. Vähitellen kuitenkin aluekuntienkin menettämät entiset yhteismaat suureksi osaksi joutuivat valtioitten haltuun ja ovat vielä tänä päivänä suurena osana Saksanmaan valtionmetsistä. Protestanttisissa maissa valtionmetsät karttuivat melkoisesti, kun luostarien ja kirkon omaisuus anastettiin valtiolle. Kolmenkymmenen vuoden sodan aikana ne karttuivat melkoisesti sen kautta, että paljon maita oli sodan hävityksien kautta joutunut kokonaan autioiksi. Noin kolmasosa Saksanmaan kaikista nykyisistä metsistä on valtioiden omaisuutta.
Mutta palatkaamme metsäalueen raivaamiseen viljelykselle.