Ammattikuntien kehityksestä mainittakoon, että Nürnbergissä 15:nnen vuosisadan lopulla oli päälle 400 ammattia ja ammattikuntaa. Työnjako ammattien alalla oli silloin jo niin kehittynyt, että esim. kiväriteollisuuden alalla, jonka keskusta Nürnberg oli, työskenteli kuusi eri ammattikuntaa, joilla kullakin oli oma osansa pyssyn valmistuksesta.
Kullakin ammatilla oli mestarinsa, jonka hallussa olivat ammattikunnan lippu, laatikko, sinetti ja vaakunat. Ammattikunnan arkku oli erinomaisen taidokkaasti valmistettu, siinä säilytettiin ammattikunnan arvoesineitä. Vuotuisissa juhlissa sitä juhlallisesti kannettiin pitkin kaupunkia. Kullakin ammattikunnalla oli kokoushuoneensa, jossa yhdyttiin hauskoihin illanviettoihin ja juominkeihin. Niinikään oli kullakin ammattikunnalla oma virkapukunsa, omat virkailijansa, ja kaikissa juhlatilaisuuksissa ne esiintyivät "in corpore", lippuineen, merkkineen, vaakunoineen, ja vilkastuttivat erinomaisesti kaupunkien elämää. Suuressa suosiossa oli se tapa, että kukin ammattikunta julkisissa tilaisuuksissa kantoi näytteeksi työnsä merkkiteoksia. Makkarantekijäin jättiläismakkaroita kannettiin juhlallisessa saatossa viisin-, kuusinkymmenin miehin, leipurit kantoivat suunnattomia sämpylöitä ja muita ihmeellisiä leivoksia, hatuntekijät rakensivat kaikenlaisia hirviöitä, joitten päähän he painoivat valtaisia hattuja, kankuri olivat taitavia kaikenlaisten juhlavaunujen koristamisessa, tynnörintekijät ja kalvanpuhdistajat kaikenlaisien tanssien esittämisessä.
Omituisimmista ammattikuntatavoista, mitä on meidän aikoihin säilynyt, mainittakoon teurastajain kisa Münchenissä. Kisa tapahtuu ennen laskiaista. Teurastajat muodostavat juhlallisen saaton, kulkevat pitkin katuja, käyvätpä itse kuninkaallisen linnankin edustalla kunniatervehdyksellä ja kokoontuvat sitten torille, jonka kaivoaltaassa oppipojat kaikenlaisilla leikillisillä menoilla kastetaan sälleiksi.
Toinen myöhään säilynyt vanha kisa on kalastajain pisto Ulmissa. Se tapahtui joka vuosi pormestaria valittaissa. Tonavan aluksenkuljettajain ammattikunta järjesti veneitä kahteen puolueeseen, joiden välillä alkoi oikea turnaus. Kaksi venettä meloi aina vinhasti vastakkain, kummankin perässä seisoi mies taikka nainenkin, kädessään pitkä kiekkokärkinen peitsi, jolla hän yritti syöstä toisen veneen perätuhdolla seisovan vastustajan jokeen. Tämä huvi on aivan viime aikoina alkanut elpyä urheiluksi, johon muutkin osaa ottavat kuin ammattilaiset. Usein kukistuivat molemmat turnaajat aaltoihin. Juhlan voittajaksi julistettiin se, joka kaikki vastustajat kukistettuaan viimeksi oli ainoa kuiva. Leipzigissä yhä vielä joka vuosi tapahtuu samanlainen kisa, pääasiassa nuorison huvittamiseksi. Ennen niihin ottivat osaa kaikki yhtä kiihkoissaan ja tosissaan.
Vuorimiesten tapoja.
Vuorimiehillä on vanhastaan erikoinen omituinen asema Saksan kansanelämässä. Eläen kaukana maailman riidoista ja vihoista, seuduissa, joiden jylhässä vuoristoluonnossa kaikenlaiset kummitusjutut ja tarut versoivat, vuorimiehet varsinkin ennen olivat aivan oma säätynsä. He olivat jo keskiajalla ruhtinaitten erikoisessa suosiossa, koska ruhtinaat saivat suuren osan tuloistaan juuri vuorien aarteista. Vuorimiehillä oli omat pukunsa, tapansa ja monta muuta erikoisuutta.
Mutta ei ainoastaan ulkomuotonsa puolasta vuorimies eronnut muusta väestöstä, työn omituisuus painoi häneen leimansa, teki hänestä luotettavan, rehellisen ja lujan luonteen, jommoisena hänet vieläkin tapaamme monessa osassa Saksanmaata. Huolimatta ammattinsa moninaisista vaaroista vuorimiehet ovat siihen kovin kiintyneet. Syvyys, johon hän joka päivä laskeutuu, ei häntä pelota. Maaemo maanalaisine ihmeineen ja kauneuksineen ei ole ainoastaan hänen elättäjänsä, vaan myös hänen kasvattajansa ja johtajansa, jonka kieltä hän ymmärtää.
Vuorimies eli omassa hiljaisessa maanalaisessa maailmassaan, johon kaupunkien ja suurien asuntapaikkain hälinä kuului vain etäisenä kaikuna. Hän oli yksinäisyydessään hurskas, uskovainen kristitty, joka ankarasti piti kiinni vanhasta uskostaan. Useimmissa kaivoksissa oli tapana, että vuorimiehet aamulla aikaisin ennen kaivokseen laskeutumistaan kokoontuivat päällysmiehensä ympärille yhteiseen rukoukseen, ja samoin illalla, työn päätyttyä, päivä yhteisellä rukouksella päätettiin. Ennen vanhaan vuorimiehillä oli aivan erikoiset tapansa perhejuhlissa, mutta nämä ovat nyt enimmäkseen unohtuneet. Niinikään heillä oli omat suojeluspyhimyksensä, joista varsinkin Pyhä Barbara ja Pyhä Anna, hopean emäntä, olivat suuressa arvossa. Näiden pyhimysten vuosipäiviä vietettiin loistavilla "vuorimiesparadeilla", kirkonkäynnillä, soitolla ja tanssilla, juhlissa laulettiin runoja, joissa vuorimiesten elämää kuvattiin vuorolaulussa. Vuorimiehillä oli oma omituinen virkapukunsa, ammatin vaatimusten mukaan kaikessa sovitettu. Kun hallitsija tai joku ruhtinaallinen henkilö saapui kaivoksiin, niin pidettiin vuorimiesten katselmus, joka usein oli erinomaisen loistava. Juhlapuvuissaan marssivat silloin vuorimiehet kuokkineen, kirveineen, lippuineen kirkkoon taikka torille, muodostaen piirin ja virittäen soittajain säestyksellä juhlallisen laulun, jonka jälkeen pappi, joskus valamiesten päämieskin, piti kokoontuneelle vuorikansalle puheen. Juhlan loppuosana olivat sitten "vuorioluet", iloinen illanvietto, jossa tanssi, laulu, syöminen ja juominen pitivät osallisia mitä paraimmalla tuulella.
Vuoriolot ja vuoriparadi ovat meikein ainoat vanhat vuorimiestavat, jotka ovat meidän aikoihimme säilyneet. Tavallisesti vuorimiesten katselmus tapahtuu yöllä, lyhtyjen valossa, ja se tosiaan tekee katsojaan omituisen vaikutuksen. Ylivuorimies ratsastaa hevosella, hänen jäljessään vielä muitakin ratsastavia vuorivirkamiehiä. Muut korkeammat ja alemmat virkamiehet ovat eri osastojen päällikköinä, kaikki puettuina vuorimiesten virkapukuun.
Yleisiä kansanjuhlia.