Saksassa vietetään, uuden ajan vaikutuksesta huolimatta, yhä vielä paljon vanhoja juhlia, jotka ovat kautta aikain säilyneet.
Ensi sijassa mainittakoon, vaikkei se olekaan aivan vanha, Münchenin lokakuun juhla. Sitä vietettiin ensi kerran v. 1810 Baijerin silloisen kuninkaan häitten yhteydessä, ja siitä pitäen se on näihin saakka pitänyt puoliaan vuotuisena juhlana. Juhlaan on yhdistetty maanviljelysnäyttely, kilpa-ajot, kilpa-ammunnat ja kaikenlaista muuta mielenkiinnitystä. Juhla vietetään Münchenin eteläpuolella Theresian niityllä, joka on Saksanmaan laajimpia markkinakenttiä. Kuninkaallisillakin on siellä oma telttansa, soitto raikuu, väentungos humisee ja olut virtana vuotaa. Usein syntyy tappeluitakin ja pahaa elämää, mutta viime aikoina on kuitenkin järjestyksenpito käynyt yhä paremmaksi. Kilpa-ammuntaa kestää kokonaisen viikon. Siinä yhä vielä noudatetaan kaikkia vanhoja juhlatapoja ja uudenaikaisen kiväärin kanssa rinnan kilpailee vielä kaikkein vanhanaikaisin lukkojousikin. Tämä kilpa-ammunta varsinkin on müncheniläisten lempijuhla ja siihen kokoontuu kaikkialta maasta juurevaa, vanhanaikaista ukkoa niin kaunis kokoelma, että katsoja kerrassaan hämmästyy tätä kansanomaisuutta niin uudenaikaisessa maassa.
Samanlainen on Württembergissä Cannstattin juhla, joka vietetään vähän aikaisemmin syksyllä. Ylhäisö, kuninkaallisen huoneen jäsenetkin, seurustelevat silloin tuttavallisesti rahvaan kanssa. Täysissä juhlakoristuksissa pieni Cannstatt silloin lausuu tervetulleiksi lukuisat vieraansa läheltä ja kaukaa ja muukalainen saa ihmetellä württembergiläisen maalaisrahvaan kirjavia pukuja. Tämä juhla tavallisesti on rauhallisempi ja säädyllisempi kuin baijerilaisten äänekäs remu, johon usein kuuluu tappelukin. Semmoista on Württembergin asukkaitten mieliala muutoinkin.
Dresdenillä on elokuussa "lintuketonsa" juhla, joka ennen vanhaan sekin oli suuri kilpa-ammunta, mutta nykyään on yhä enemmän muuttunut markkinatilaisuudeksi kaikkine kirjavine lystineen.
Monessa saksalaisessa pikkukaupungissa on kautta vuosisatain säilynyt juhlia, jotka jollain tavalla liittyvät kaupungin entisiin vaiheisiin.
Mainittakoon vielä iki vanhain uhritapainsa vuoksi Pyhän Leonhardin ajo Baijerissa. Tätä pyhimystä kansa pitää karjan varsinaisena suojelijana ja ajaa silloin hevosella hänen kappeliinsa, uskoakseen karjan pyhimyksen suojelukseen. Muutamissa paikoissa Alpeissa on säilynyt tapa, että alttarin ympäri kannetaan kolmeen kertaan puisia hevosen ja lehmän kuvia.
Kotitapoja.
Kotiliesi oli jo vanhoilla germaneilla pyhitetty paikka, jumalien lahja, joka siitä syystä koristettiin uskonnollisilla vertauskuvilla. Kristinusko säilytti tämän, samoin kuin niin monta muutakin pakanallista tapaa, sillä erotuksella vain, että pakanallisten kotijumalain sijasta lieden ympärille piirrettiin suojeluspyhimysten kuvia, joita vielä tänä päivänä näkee monessakin vanhassa saksalaisessa talossa. Liesi oli, niinkuin olemme nähneet, ennen vanhaan erillään lattialla, niin että esim. nuorta vaimoa voitiin kolmeen kertaan kuljettaa sen ympäri, samoin kuin morsianta myöhemmin käytettiin kolmeen kertaan alttarin ympäri. Vanhanaikaisessa saksilaisessa arkihuoneessa emäntä yhä vielä asuu päivällä lieden takana, joka on vapaasti permannolla. "Tuoliltaan nousematta hän voi samalla haavaa pitää silmällä huoneen kolmea ovea, tervehtiä niitä, jotka tulevat sisään, kehottaa heitä istumaan, pitää silmällä lapsiaan ja palvelijoitaan, hevosiaan ja lehmiään, vartioida kellaria, lattiaa ja kamaria, kehrätä kaiken aikaa ja samalla vielä keittää. Hänen makuupaikkansa on lieden takana, ja sieltäkin hänellä on yhtä laaja näköala, hän näkee palvelusväkensä nousevan työhön ja jälleen lähtevän levolle, tulen syttyvän ja taas sammuvan, ja kaikki ovet avattavan ja taas suljettavan, kuulee karjansa syövän, kutojan kutovan. Lapsivuoteessakin maaten hän voi makuukammiostaan katseellaan taloutta ohjata. Kun karja on ruokittu ja muut ulkoaskareet aamulla suoritettu, niin hän saattaa rukkinsa takana levätä, hänen ei tarvitse niinkuin muilla paikkakunnilla nousta vierasta vastaan ottamaan, saatella häntä jälleen talostaan ja sen vuoksi laiminlyödä työtään. Emännän paikka on lieden vieressä somempi kuin missään muualla."
Talo ja koti olivat jo ammoisista ajoista nuoren kansalaisen ja aviomiehen ylpeys. Tämä käsitys tulee kauniisti näkyviin siinä harjannostajaisjuhlassakin, jota on jo vanhastaan vietetty. Työmiesten johtaja piti silloin harjannostajaispuheen, josta mainittakoon seuraava esimerkki: "Täten annamme hänen haltuunsa tämän huoneen, jotta hän siitä tekisi rukoushuoneen, jossa hän ahkerasti omaisiaan kehottaisi todelliseen ja teeskentelemättömään Jumalan pelkoon, että hän siitä tekisi työhuoneen, jossa jokainen Jumalan säädöksen mukaan uskollisesti ja rehellisesti täyttäköön ammattinsa ja säätynsä, aarrehuoneeksi, johon hän omaisiaan varten kokoisi ruoka- ja elantovaroja Jumalalle otollisella tavalla, mutta siltä ei unohtaisi koota hengellisiä aarteita taivasta varten, joita ei koi syö eikä ruoste raiskaa, eivätkä varkaat riistä. Ja vihdoin ja viimeiseksi, annamme tämän huoneen taivaan ja maan ikuisen rakennusmestarin huostaan sillä luottavaisella rukouksella, että hän sitä isällisesti suojelisi tulipalolta ja rajuilmoilta ja kaikenlaisilta onnettomuuksilta ja kaikkia siinä asuvia siunaisi jumalallisella siunauksellaan, suoden heille pitkän elämän, terveyttä, maallisen ja iankaikkisen onnen."
Kun tämä harjannostajaispuhe oli pidetty, niin "kolkutettiin juhlaksi", s.o. rumpua päristettiin kolme kertaa, jonka jälkeen juhla-ateria syötiin.