Jo vanhat germanit kiinnittivät taloonsa merkkejä, joilla oli erikoinen taika, Donar-jumalan (Thorin, Pauanteen) vasara oli oikeuden, rauhan, lohdutuksen ja toivon merkki; se piirrettiin oviin, hirsiin, orsiin, kaikenlaisiin huonekaluihin. Ylijumalan Wuotanin tunnusmerkkejä taas olivat ristiin asetetut hevosenpäät, jotka koristivat saksilaisen talon kurkihirttä.
Aikaisin tuli käytäntöön sekin tapa, että jokainen kansalainen varusti talonsa erikoisella talonmerkillä, puumerkillä. Se poltettiin, uurrettiin, taikka hakattiin jokaiseen näkyvämpään osaan talosta, ynnä kaikkiin taloustavaroihin, varsinkin puisiin.
Emäntä hoiti lieden, mutta isäntä valvoi talossa hyvää järjestystä ja siveyttä. Vielä tänä päivänä hän monessa seuduin Saksassa lukee ruokapöydässä alku- ja loppurukouksen, kerää aterian päätyttyä talonväen ympärilleen ja määrää jokaiselle hänelle tulevan työn. Hän valvoi kaikkien käytöstä ja elämää, muun muassa sitä, että jokainen sunnuntaina ja juhlapäivinä pukeutui säädylliseen juhlapukuun.
Ravintoaineista pidettiin varsinkin leipää suuressa kunniassa ja leivän leikkaaminen suoritettiin melkein uskonnollisella hartaudella. Talonväkeä ruvettiin sanomaan leipäkunnaksi eli kumppanuskunnaksi (muodostettu latinalaisista sanoista "com-panium", s.o. saman leivän syöjät). Veres leipä merkittiin pyhällä ristillä, ei ollut luvallista kääntää leipää selälleen pöydälle, ja tapa vaati, että leipä oli leikattava oikealta puolelta alkaen. Tämän työn suoritti huoneenhaltija, ja varsinkin oli naimattoman nuoren kansan kielletty leipää leikkaamasta yhteiseksi ateriaksi. Leipä oli leikattava kauniisti ja tasaisesti, sillä sananparsi varotti, että se joka leivän epätasaisesti leikkaa, on valehdellut, y.m, Keskiajalla oli suurimpia loukkauksia, jos asetti leivän nurin päin toisen eteen. Leivänmuruset huolellisesti koottiin ja pantiin pöydän päälle ripustettuun koriin, johon sitten leikattu leipäkin nostettiin. Siitä tuo vanha sananparsi, joka yhä vieläkin on käytännössä, että jonkun leipäkori nostettiin korkeammalle, s.o. että hänen ansionsa huononivat.
Vieraanvaraisuus oli vanhastaan suuressa arvossa, mutta varsinkin naapuriväliä pidettiin niin korkeassa arvossa, että naapuria melkein pidettiin talonväkeen kuuluvana. Naapurille riennettiin aina kertomaan kaikki uutiset, mitä perheelle sattui, sekä hyvät että huonot. Tällä läheisellä naapurisovulla on vanhat juurensa. Se johtuu maanraivauksen varhaisemmilta ajoilta, jolloin talot vielä olivat niin suuria, että niitä jaettiin, sitä myöden kuin uusia perheenelättäjiä kasvoi, joten vierekkäin enimmäkseen asui samaa sukukuntaa. Ylä-Baijerissa vallitsi vielä hiljakkoin eräässä kylässä semmoinen tapa, että joka talosta oli kutsuttava häihin ainakin yksi henkilö. Ja siellä täällä on Saksassa yhä vielä syrjäisiä kyliä, joissa vielä tänä päivänäkin kaikki asukkaat ovat samaa sukua, serkkuja ja pikkuserkkuja, kaikki samaa laajaa perhettä.
Samoin kuin kaikenlaisiin taloustavaroihin piirrettiin kirjotuksia, samoin niitä piirrettiin taikka maalattiin talojen etuseiniin, ja tämä tapa on vieläkin säilynyt. Vanhoissa taloissa yhä vielä näkee tämmöisiä kauniisti kiehkuroilla koristettuja tunnuslauseita. Siten saattoivat monessa kaupungissa kadut olla kuin avoin kirja. Vaeltaja saattoi talojen etuseinistä lukea monenlaista elämänviisautta. Tämmöisiä kirjotuksia ovat: "Kunniasi turvasi". "Täytä aina Jumalan käsky, niin kotilietesi menestyy". "Me rakennamme täällä niin lujasti, ja olemme kuitenkin vain matkamiehiä, mutta sitä kotia varten, jossa ijäisesti asumme, liian vähän rakennamme". "Mitä seisotte tämän talon edessä huuli lerpallaan? Minä olen rakentanut semmoisen talon kuin minua haluttaa, ja sievoset rahat se vain on maksanut." "Joka katujen ja torien viereen rakentaa, pitäköön myös varansa, että häntä arvostellaan." Taikka "Yksi ihmettelee, toinen nauraa, välipä tuosta". "Mitä ihmisistä, Jumala on kanssani". Näitä elämänviisauksia on vaikka miten pitkältä. Yleiseen ne on lausuttu runon muotoon. Mutta yhä vähemmän niitä uusiin taloihin kirjotetaan, paitsi semmoisissa piireissä, joissa erikoisesti suositaan vanhan ajan henkiin herättämistä.
Kaste.
Ei ole ihmettä, että vanhat kansat jo aikaisin alkoivat kunnioittaa vettä puhdistavana voimana. Jo vanhoilla germaneillakin oli vesipyhityksensä, joka johtui samasta käsityksestä. Pakanallinen tapa oli, että kun äiti oli synnyttänyt, vieläpä lattialla, kuten tapa vaati, niin kannettiin lapsi isän luo, jotta hän ratkaisisi, saiko se jäädä eloon vai eikö. Jos lapsi päätettiin jättää elämään, niin se vedellä pyhitettiin, jonka jälkeen sitä ei enää saanut viedä kuolemaan. Luultavaa on, että tästä vanhasta tavasta kristittyynkin kasteeseen siirtyi vanhoja piirteitä. Vanhan taikauskon mukaan, joka ei vielä tänäpaivänäkään ole kokonaan kadonnut, tarvitsevat kastamattomat lapset aivan erikoista suojelusta, jotteivät pimeyden voimat pääse niihin käsiksi. Pohjois-Friisien saarilla pantiin liekun päälle ristiin piplia ja sakset, taikka oven eteen vaununpyöriä, puolat ristiin. Monessa seudussa Ala-Saksassa käytetään suojelevana taikana hevosenkenkää, joka naulataan oven sisäpuolelle, ehkä vielä muistona Wuotanin hevosuhrista. Sveitsissä rahvas luulee, että jos kastamattomia lapsia käytetään ulkona alasti, niin "aurinko ne syö", joka ehkä johtuu siitä pelosta, jota ennen aikaan tunnettiin Wuotanin aurinkosilmää kohtaan. Kastettavat lapset sen vuoksi viedään kirkkoon kastettaviksi ylt'yleensä kääreissä. Schwarzwaldissa on tapana, ettei lapsi saa kuivaa, ennenkuin se on kastettu. Mutta Frankissa, Baijerissa ja Böhmissä rahvas luulee, että lapset saavat kauniit silmät, jos ne saavat olla kastamatta, ja tämän muka vaikuttaa se, että ne "ikävöivät kastetta".
Kasteentodistajia eli kummeja käytetään varsinkin maaseudulla runsaasti. Toistakymmentä kummia kutsutaan jotenkin yleiseen, toisissa kylissä on tapana kutsua aina kolmeenkymmeneen asti. Kutsuttaessa on tarkkaan huomioon otettava sukulais- ja ystävyyssuhteet. Ensimäistä lasta kastettaessa kummeiksi kutsutaan telturit. Lapsen vanhemmat puolestaan pitävät velvollisuutenaan tehdä heille sama palvelus, sitten kun heidän vuoronsa tulee.
Lapsen kastaminen on jo vanhastaan ollut juhlallinen tilaisuus varsinkin maaseudulla. Kummit saapuvat juhlavaatteihin puettuina, tuoden kukkivia rosmarineja, jotka vanhastaan ovat saksalaisten lempikukkia. Somaksi siivotussa ja koristetussa huoneessa nukkuu lapsi kehdossa valkoisessa kastepuvussaan, tiedottomana elämänsä ensimäisestä juhlallisesta toimituksesta. Kirkonkellot kutsuvat ja joukko lähtee kirkolle. Mutta jos lapsi on avioton, niin kellot vaikenevat. Vielä sydämettömämpi oli ennen vanhaan se kohtelu, jota aviottoman lapsen synnyttänyt äiti sai kokea. Hänen täytyi seisoa kirkon ovella, kunnes kaikki väki oli tullut ulos kirkosta, ja kenellä tahansa oli oikeus ripustaa häneen oljenkorsia. Mutta vaikka äitiä nain pilkattiin, niin ei se kuitenkaan estänyt rupeamasta lapselle kummiksi, sillä vanhan luulon mukaan se tuotti onnea.