Spreewaldissa kuollut asetetaan pitkälle laudalle, kunnes arkku on valmis, hänen kanssaan asetetaan arkkuun kampa, saippuapalanen ja pesuliina. Toisissa seuduissa saa kuollut arkkuun semmoisia esineitä, joihin hän oli eläissään kiintynyt, jopa kortitkin, jos hän on erikoisesti mieltynyt kortin lyöntiin.
Ikivanha tapa on niinikään se, että kuolleen mukaan annetaan matkaraha, joka tavallisesti asetetaan kielen alle. Pommerin sivistyneissä piireissä on tapana asettaa puolison mukaan arkkuun ne kirjeet, jotka vaimo hänelle morsiamena kirjotti. Toisissa seuduissa vaimon arkkuun asetetaan muistoja hänen morsiusajaltaan. Vanha tapa on, että vainaja on talosta kannettava jalat edellä, ettei hän enää palaisi. Laajalle levinnyt on se luulo, että kuolleen koskeminen parantaa eräitä tauteja, kuten juoppoutta. Kaikin tavoin koetettiin sen vuoksi anastaa kuolleen kääreistä kappaleita, vielä aivan viime aikoinakin, eikä siinä väkivaltaakaan kammottu. Vendien kesken vallitsee se luulo, että vainaja menettää kammonsa, jos sitä kolmasti nipistetään nenästä ja isosta varpaasta. Muutamissa Alppiseuduissa ei arkussa suvaita rautanauloja eikä minkäänlaisia muitakaan metalliesineitä, koska ne kiirastulessa saattaisivat ylenmäärin lisätä vainajan tuskia. Ala-Hessissä ja muissakin seuduissa katsotaan visusti, ettei kuolleen käärevaatteissa ole hänen nimikirjotuksiaan, koska muutoin koko perhe kuolee. Vanha, yleiseen levinnyt taikaluulo on niinikään se, että kuollut vetää muita perässään, jonka vuoksi hänen päänsä luota huolellisesti poistetaan kaikki, mihin hän voisi huulillaan tarttua, kuten liinat, nauhat, nyörit y.m. Ruumiille ei saa pudota kyyneliä, sillä muutoin rikotaan vainajan hautarauha. Arkku koristetaan rosmarinin oksilla. Thüringissä on hyvin vanha tapa antaa vainajan käteen sitruna. Hessissä kohotetaan, heti kun ruumis on kannettu huoneesta, vaalean pöytäliinan neljää kolkkaa, koska se muka estää tautia taloon jäämästä.
Hautaukset olivat keskiaikana paljon juhlallisemmat kuin nykyään. Porvarillisissa hautajaisissa oli ylellisyys niin suuri, että toiset kaupungit näkivät tarpeelliseksi sitä erikoisilla säännöksillä rajottaa.
Sekä kuolleen vartioiminen, että peijaispidot ovat ikivanhoista ajoista säilyneet meidän aikoihimme saakka. Jo aikaisin keskiajalla peijaiset muodostuivat oikeiksi juomingeiksi, joihin tuotiin ilveilijöitäkin ja narreja. Se oli kirkollisten säännösten kautta kiellettävä. Mutta tapa oli niin syvälle juurtunut, että nämä kiellot enimmäkseen olivat voimattomia. Ja vielä tänä päivänä pitävät varsinkin rikkaat velvollisuutenaan parhaimman mukaan kestitä niitä vieraita, jotka ovat koolle tulleet saattamaan vainajaa viimeiseen lepoon. Ala-Itävallassa on tapana kattaa vainajan silmät kuparirahoilla ja sitten antaa nämä rahat lahjaksi. Vainajan vuodevaatteet poltetaan joko pellolla tai avoimella tiellä. Naapurit ja omaiset polvistuvat tulen ympärillä ja sen palaessa lukevat ääneti rukouksia vainajan puolesta.
ESIAIKAISIA MUINAISJÄÄNNÖKSIÄ.
Paljon kauemmaksi, kuin mikään kirjotettu historia tai muistokirjotus, ulottuvat Saksassa ihmiselämän jäljet. Jo jääkauden jälkiajalla, ehkä kymmeniä tuhansia vuosia ennen ajanlaskumme alkua, asui Saksassa ihmisiä. Maantieteellisten olojen muuttuessa muuttui asutuskin, kehittyen raakalaisuudesta korkeampiin viljelysmuotoihin, kivikaudesta pronssikauteen ja rautakauteen. Asutuksesta niinä vuosituhansina, jotka ennen ajanlaskumme alkua kuluivat, voimme saada ainoastaan vaillinaisia yleisiä tietoja muinaislöytöjen johdolla.
Vanhimmat löydöt viittaavat siihen aikaan, jolloin pohjoisen maajäätikön peräydyttyä Saksanmaalla oli aroilmasto, arokasvullisuus ja -eläimistö. Ihminen asui luolissa, luolissa on säilynyt jäännöksiä, joista hänen elämänlaatunsa voidaan arvata. Tunnetaan jo monta tämänkaltaista luolaa, niitä on löydetty Harzista, Thüringistä, Schwaabin Albista. Luolissa on tavattu sekä ihmisenluita, että hänen kaatamainsa eläinten luita, ynnä kaikenlaisia kiviaseita ja talouskapineita ja myös eläinten luista valmistettuja aseita ja talouskapineita. Sen aikuinen ihminen oli voimallinen, vaikka hänen aseensa olivatkin alkuperäiset, hän ryhtyi pelkäämättä taisteluun voimallisimpiakin petoeläimiä vastaan. Hohefelsin luolasta (Schwaabin Achin laaksosta) on löydetty kaikkein vanhimpia limsiöveitsiä, aseena käytettyjä peuran kulmahampaita, hevosen, karhun luurankoja, terotettuja peuransarvia, norsunluitten kappaleita, sarvikuonojen, antiloppien ja vielä nykyistä tiikeriäkin melkoista suurempien kissaeläinten luurangon osia. Mutta varsinkin nämä luolaihmiset pyytävät kolmen metrin mittaista luolakarhua, jonka pääkallo muserrettiin, alaleuka otettiin irti ja muodostettiin kirveeksi, luut halkaistiin ytimen saamiseksi ja kylkiluut huolellisesti pilkottiin nuolenkärjiksi. Karhun leukaluu muodostettiin kirveeksi sillä tavalla, että terävästä kulmahampaasta tuli kirveen varsinainen terä.
Peuran kalloja käytettiin juoma-astioina. Paljon etelämpää, aina Bodenjärven rannoilta, on soitten säilöstä löytynyt luita ja jäännöksiä, jotka todistavat peuran niihin aikoihin olleen Saksanmaalla yleisimmän eläimen.
Myöhemmiltä, vaikka yhä vielä ammoisilta esiajoilta, näyttävät olevan ne ateriatunkiot, jotka ensinnä tutkittiin Tanskan rannikolla ja siellä laadultaan selitettiin. Niitä on Itämeren etelärannallakin, esim. Slesvig-Holsteinin, Rügenin ja Preussin rannoilla. Ne ovat enimmäkseen valtaavia simpukankuorikasoja, todistaen sen aikuisten ihmisten suureksi osaksi eläneen simpukoilla, mutta seassa on myös paljon sekä aseita, että metsästettyjen eläinten luita, joista voidaan tehdä johtopäätöksiä, minkälaiset ilmastolliset olot, kasvisto ja eläinkunta olivat näitten ihmisten aikoina. Kurisches Haffin kielekkeellä vaeltavan dyynin alta on paljastunut moisia kasoja melkein yhtämittaisia riuttoja. Siihen aikaan kasvoi Saksanmaalla jo valtaavat metsät, ateriatunkioitten kansa kaikesta päättäen oli tuhansia, ehkä kymmeniätuhansia vuosia myöhäisempi, kuin jääkauden jälkeiset luolaihmiset. Jotenkin samanaikuisia näyttävät olleen paalukylät, joitten jäännöksiä on Etelä-Saksassa tavattu, varsinkin Bodenjärven rannoilla. Paalukyläin asukkaat rakensivat kylänsä järven pohjaan upotettujen paalujen varaan. Vanhimmat paalukyläläiset käyttivät jo sirosti hiotuita kiviaseita, mutta kylät näyttivät olleen asuttuja niin pitkiä aikoja, että niiden kuluessa aseet ja viljelys ennättivät muuttua, toiset vielä roomalaisella ajalla. Niitä on löydetty Etelä-Saksan soistakin, joihin ne lienee rakennettu niihin aikoihin, kun nämä suot vielä olivat järvinä. Paalukyläläisillä oli jo kehittynyt talous, heillä oli ajoneuvoja, veneitä, koira ja vuohi. Luista päättäen he metsästivät hirveä, kauriita, metsäkarjua, peuraa, karhua, majavaa, kettua, alkuhärkää, vuorikaurista, jänistä, kissaa, sutta, y.m. Kun metallit tulivat tunnetuiksi, niin heidän kesken jo epäilemättä kehittyi jotenkin edistyneet yhteiskunnalliset olot. Samaan metallittomaan kivikauteen viittaavat myös vanhimmat esiaikaiset haudat, nuo jätinhaudat (Hünengräber), joita yhä on kaikkialla Saksassa runsaasti, vaikka niitä onkin niin paljon hävitetty. Yksin Lüneburgin nummella on vielä 400 tämmöistä hautaa, Slesvig-Holsteinissa monta tuhatta. Schliebenin seudulla, jonka läpi Musta Elster juoksee, oli vielä v. 1833 kokonaista 1,022 hautakumpua. Ne ovat osaksi jykevän suurista paasista rakennettuja. Toiset ovat avoimia, toiset paasilla peitettyjä kammioita. Toiset ovat pitkäveteisiä kivillä ympäröityjä kumpuja, joissa on monta kivikammiota kussakin. Toisista kammioista on löydetty monien kymmenien ruumiitten luut. Arvellaan, että nämä jätinhaudat ehkä jo ovat germanien esi-isäin ajoilta.
Suuremmoisia muinaislöytöjä on tavattu pronssiajan haudoista. Niissä on sirojen pronssiesineitten joukossa vielä runsaasti kivikauden esineitä. Metalliesineet viittaavat siihen, että ne oli valmistettu Välimeren maissa, ja että siis jo puolentoista vuosituhatta ennen ajanlaskumme alkua Keski-Europan ja Välimeren maitten välillä oli vilkas tavaranvaihto. Samaa tietä saapuivat esiaikaiseen Saksaan rautaesineet. Pronssiajan ja varhaisemman rauta-ajan runsaimmat löydöt on tavattu Hallstattin luota Salzkammergutissa. Sieltä löydetyt erinomaisen sirot esineet todistavat jo kehittynyttä kultuuria. Tämän viljelyskauden loistoaika näyttää olleen ensimäisen vuosituhannen keskivaihe ennen ajanlaskumme alkua. Saman kultuurikauden esineitä on löydetty pohjoisesta aina Harzia myöden. Pohjois-Saksan muinaislöydöt samalta ajalta sitä vastoin viittaavat samanlaiseen kultuuriin, joka siihen aikaan vallitsi Skandinavian niemellä.