Morsiamen nouto tapahtuu kaikkialla mitä juhlallisimmin. Etelä-Saksassa häät aljetaan n.s. huomenrokalla, johon kuuluu rokkaa, lihaa, viiniä ja leivoksia. Sitten saapuu taloon häidenkutsuja soittajien keralla noutamaan morsianta kirkkoon, mutta tämä vastustelee ja pakenee kammariinsa. Kaikenlaisilla viisailla puheilla häidenkutsuja nyt koettaa morsiamen äidille osottaa, kuinka tyhmästi hänen tyttärensä menettelee, ja antaa hänelle lopuksi hopearahan, "morsiuskamarin avaimen", jonka jälkeen äiti lausuu painavan sanansa ja morsiamen täytyy totella. Soittajat vastaanottavat hänet lyhyellä soitolla ja kajahuttavat sitten raikuvan häämarssin. Molemmista taloista saapuvat vieraat, järjestyvät saattoon, jonka jälkeen kellojen soidessa ja soittajain soittaessa lähdetään matkaan. Sillä aikaa kun parikunta on alttarilla, noutavat kylän köyhät lapset häätalosta murkinansa, lihaa ja leipää. Keskiajalla kulki hääsaaton edellä kisailevia ja palloa heitteleviä lapsia. Siellä täällä lienee vielä säilynyt vanha tapa, että morsiussaaton edelle sirotellaan kukkasia. Rattoisina ovat nämä häätavat säilyneet varsinkin Alppimaissa, joissa kansa yleensäkin on uskollisemmin pitänyt kiinni vanhoista peruista.
Ylä-Pfalzissa morsian ei saa kirkkomatkalla katsoa taakseen, muutoin hän joutuu huonoon huutoon. Mutta sulhanenkaan ei saa taakseen katsoa, muutoin hän hakee toista vaimoa. Hessissä hääväki heti kirkkoon saavuttuaan rientää alttarille taajassa joukossa, ettei piru pääse väliin pujahtamaan, erottamaan toisistaan rakastavaisia. Alttarin edessä sulhanen kietoo viittansa morsiamen ympärille, ettei kukaan näe hänen hiainsa välitse, koska siitä seuraisi onnettomuutta, ja siinä asennossa hän on koko vihkiajan. Kun pappi on puheensa päättänyt, niin hääväki kilpailee siitä, kuka viimeiseksi hansikkaat kädestään riisuu, sillä vanhan luulon mukaan se ensiksi kuolee, joka ensiksi hansikkaat kädestään vetää. Monta muutakin taikaa on vielä varsinkin Ylä-Pfalzissa voimassa. Se joka nuoresta parikunnasta ensiksi aivastaa alttarin edessä, se jonka päälle kynttilästä savu kulkee, se jonka jalkain alla kirkonpermanto kostuu, kuolee ensiksi. Jos pappi vihkimisen aikana aivastaa, niin hänen vielä samana vuonna täytyy saattaa nuori parikunta hautaan. Hääpäivän aamuna morsianta varataan kateitten rikkoja vastaan siten, että hänen taskuunsa pistetään suolaa ja leipää, jottei hän avioliitossa köyhtyisi. Mutta kenkään pistetään lantaa, ettei hän kotia ikävöisi. Ja sitä varten ystävättäret häntä viimeiseksi, kotoa lähdettäissä, käyttävät lantakasan ympäri ja morsiamen täytyy vielä lausua runokin. Sulhasen oikeaan taskuun äiti salaa pistää kaikista viljoista ripposen, jotta nekin tulisivat vihkiäisissä siunatuiksi ja pojalla olisi ainainen peltosiunaus. Häitä ei pidetä kuun pienetessä, ei piinaviikolla, eikä perjantaina. Paras hääpäivä on tiistai, ellei viattomain lasten päivä satu tiistaiksi, sillä siinä tapauksessa on tiistai sinä vuonna onneton päivä.
Ikivanha tapa on morsiamen kiinniotto. Hääväen palatessa kirkosta suljetaan tie tangolla tai köydellä ja avataan vasta sitten, kun hän on lantin maksanut. Baijerissa on tämä tapa muuttunut n.s. morsiusjuoksuksi eli lusikkajuoksuksi. Juoksijat karkaavat kirkosta tultaessa kirmaillen ja hyppien morsiusväen edellä. Kunnanpalvelija tai hääkutsuja kasaa heiniä tai olkia muutaman sadan askeleen päähän maaliksi, ja se juoksijoista, joka ensiksi perille pääsee, saa sulhaselta rahan ynnä kullatun puulusikan, jonka hän pistää hattuunsa koristukseksi. Muut juoksijat syötetään ja juotetaan, mutta huonointa juoksijaa kaikki pilkkaavat ja hänen hattuunsa ja selkäänsä kiinnitetään koristukseksi sianhäntä.
Hääjuhlan päätapaus on kuitenkin hääateria. Sitä kaikki odottavat kuin päivän nousua, sekä ruumiillisten että henkistenkin nautinnoitten vuoksi. Ruokaa tulee olla runsaasti, niin että pöydät notkuvat, ja toisin paikoin erikoisia ruokia, jotka ikivanhan tavan oikeudella yhä vielä puoliaan pitävät. Ylä-Baijerissa esim. valtaava ateria viho viimeksi illan suussa päätetään paksulla ohravellillä, ja Isarin laaksossa on maitoon keitetty hirssipuuro vanhastaan ollut hääruoka, joka ei saa puuttua ruhtinaallistenkaan hääpöydältä. Syönnin väliajoilla tanssitaan. Ensimäinen tanssi aterian aikana, n.s. kunniatanssi, kuuluu morsiamelle, joka sen tavallisesti alkaa häidenkutsujan keralla. Mutta sitä häiritsevät tuon tuostakin soittajat, sekottaen pois tahdin. He eivät rupea siivolla soittamaan, ennenkuin ovat morsiamelta saaneet juomarahat. Tegernseen seuduilla tanssitaan kaalia pöytään kannettaissa kaalitanssi, jonka aikana morsian varastetaan. Tämä morsiamen varastaminen on jotenkin yleinen tapa ja siippansa takaisin saadakseen täytyy nyt sulhasen vuorostaan hellittää kukkaronsa nauhoja. Toisin paikoin morsiamen sijasta varastetaan vain kenkä, joka sitten myydään läsnäolevien kesken huutokaupalla.
Muutamissa seuduin Baijerissa on n.s. rukkitanssi yhä vielä suuressa kunniassa. Se onkin kauneimpia kaikista häätansseista. Kun sen aika tulee, jotenkin aterian puolitiessä, ennenkuin paisti pöytään kannetaan, niin kaikki vieraat, soittokunta etupäässä, lähtevät krouvista häätaloon, keräytyen siellä eteiseen taikka pihaan. Joku morsiusneidoista kantaa ulos kirjavasti koristetun rukin ja kohottaa sen korkealle. Toiset tytöt tarttuvat nauhain päihin ja tämän levitetyn nauharuusukkeen alitse tanssii sitten morsiusparikunnan jälkeen koko hääjoukko, jonka jälkeen rukki juhlasaatossa tuodaan krouviin ja siellä asetetaan morsiamen viereen. — Suuressa suosiossa ovat "vapaatanssit", jotka tavallisesti toimeenpannaan jonkun arvossapidetyn vieraan kunniaksi. — Westfalissa tanssitaan erästä hurjaa piiritanssia, jossa morsian esiintyy hiukset hajallaan ja seppele päässä. Parikunnat asettuvat riviin, niinkuin leskeä juostessa, liina yhdyssiteenä kunkin parikunnan välillä, sitten tanssitaan ensin tuli sammuksiin, tanssitaan tupa, kamarit, tallit, navetat, puutarha ja vihdoin koko kylä, hurjassa laukassa. Edellä karkeloi soittokunta ja kokki, viimeisenä taas "hoputtaja", joka liinalla ajaa vitkastelijoita ja huutaa jonolle, miten sen tulee kiertää, käskien usein mitä vaikeimpiin paikkoihin (niinkuin "franseesissa"). Vasta kun kaikki ovat lopen väsyneet, päättyy leikki, ja samalla häätkin ovat päättyneet ja kaikki lähtevät kotiinsa. — Hessissä on vielä siellä täällä tapana, että morsian kesken häitä muuttaa vaatteita.
Näin vietetään vielä monessa paikassa maaseuduilla häitä vanhoja tapoja noudattaen monta päivää peräkkäin, mutta kaupungeissa sitä vastoin ovat tavat jo ammoin muuttuneet yhä yksinkertaisemmiksi, kaikkein uudenaikaisimmat eivät enää suvaitse muuta kuin yksinkertaisen vihkimyksen ja sen tapahduttua suoraa päätä lähtevät häämatkalleen. Ja kun vihdoin vihkimyskin näyttää jäävän pois, niin palataan kaikkein vanhimpaan häätapaan — naisenryöstöön. Salaa lähtee parikuuta matkaan saapuakseen kotiseudulle vasta sitten, kun asia jo on niin vanha, ettei sitä enää kukaan muistakaan.
Hautaustapoja.
Vainajain muistoksi soitetaan kerran vuodessa kelloja, köyhät ja rikkaat silloin vaeltavat hautausmaille, omistaen muutaman hetken menneitten muistolle. Näissäkin tavoissa esiintyy ikivanhoja piirteitä.
Vielä tänä päivänä on maaseudulla vallalla se luulo, että kuolema ennakolta ilmaisee itsensä lintujen äänien kautta. Semmoisia kuoleman lintuja ovat esim. kissapöllö ja huuhkaja, sitä tietää puutoukan naksutus, esineitten äkillinen putoaminen, kellon seisominen, kaappien ritinä. Westfalissa luullaan, että muutamilla ihmisillä on kahdet kasvot, toisilla he muka voivat nähdä kuoleman.
Kun vainaja on kuollut, niin avataan akkuna, jotta linnuksi ajateltu sielu pääsee pois lentämään. Pahain ihmisten sielua luullaan hiireksi, joka levottomana juoksentelee huoneessa. Tuolit ja peilit verhotaan, kellon annetaan seisoa, kaikki vesi talossa kaadetaan maahan. Steiermarkissa taas pidetään huolta siitä, että kellon viisari vainajan kuolemaa tehdessäkin pysyy käynnissä, jotta muka sielu pääsee helpommin lentämään. Ruumiin poikki viritetään lanka, jotta sen kautta estettäisiin sen varastaminen. Eräässä osassa Hessiä on tapana, että isännän kuollessa talon nurkkapatsaita lyödään vasaralla matojen torjumiseksi. Kaikkialla on maaseudulla tapana, että kotieläimillekin annetaan tieto kuolemasta, ikäänkuin niitäkin sen kautta vaadittaisiin yhteiseen suruun osaa ottamaan.