Yhdeksännentoista vuosisadan alussa käsityö epäilemättä oli kansan teollisen elämän tärkein muoto. Sen ohella oli merkitystä oikeastaan vain kotiteollisuudella, joka monessa suhteessa onkin käsityön läheinen heimolainen. Tehtaita sitä vastoin oli silloin vielä vähän, ne olivat poikkeuksena.
Ammattien taistelut.
Mutta kieltämättä on käsityö vuosisadan kuluessa ollut suuremman mullistuksen ja suorastaan sorron alainen, kuin mikään muu kansan elinkeinoista. Sen on täytynyt teollisuudelle ja varsinkin suurteollisuudelle menettää laajoja aloja, joita se tuskin koskaan enää kykenee takaisin vallottamaan. Mutta siltä se on kuitenkin monella alalla puoliaankin pitänyt. Vuosisadan alkupuolella oli Preussissä 1,000:sta asukkaasta aina 39 käsityöläistä, vuosisadan keskivaiheilla suhdeluku oli noussut 52:ksi, vuosisadan lopulla vielä siitäkin 57:ksi. Käsityöllä elävän luokan suhdeluku on siis vuosisadan kuluessa lisääntynyt. Mutta kun otamme huomioon, että yleensä teollisuutta harjottavan ihmisluokan suhdeluku vuosisadan kuluessa on lisääntynyt enemmän kuin toisella puolella, niin huomaamme, että käsityöläisten lisääntyminen teollisuusväestöön verraten kuitenkin on ollut vähäpätöinen.
Jotkut käsityöt ovat vuosisadan kuluessa suurteollisuudesta huolimatta niin suuressa määrin vaurastuneetkin, että jokainen käsityöläinen nykyään tyydyttää verraten paljon pienemmän ihmisluvun tarpeita kuin ennen, koska yksilöitten kulutus on kohonnut. Varsinkin ruokatavarakaupan alalla työskenteleväin käsityöläisten, teurastajain ja leipurien luku on valtaavasti kasvanut, räätälien ja suutarien niinikään, kunnes kahdelle viimeksimainitulle ammatille kasvoi suurteollisuudesta vaarallinen kilpailija. Ja vaikka käsityöläiset nykyään ruokatavarakaupankin alalla valittavat huonoja aikoja, niin ovat heidän olonsa kuitenkin paremmat, kuin ne olivat vuosisadan alussa, jolloin käsityön lisäksi täytyi turvautua maanviljelykseen. Käsityöläisten luku oli tarvetta silloin niin paljon suurempi, että usein kaupungin kymmenkunnasta leipurista ainoastaan puolet ja vielä vähemmänkin saattoi leipoa, koska menekkiä ei ollut. Se kultainen vanha aika, jota Saksan käsityöläiset kaiholla muistelevat, ei siis ollut niin kultainen, jommoisena se on muistossa säilynyt.
Ammatit ja maaseutu.
Toisekseen vaikutti käsityön kehitykseen kuluneella vuosisadalla edullisesti se seikka, että se vallotti maaseudut. Lait, jotka pakottivat käsityöläisiä asumaan kaupungeissa, kumottiin, ja heitä alkoi yhä enemmän levitä maaseudullekin. Käsityöläisten luku maaseuduilla lisääntyi, sen mukaan kuin maanviljelijät alkoivat luopua kotiteollisuudesta, eivätkä enää pyrkineet itse valmistamaan kaikkea, mitä talossa tarvittiin. Talonpojat alkoivat teettää tarpeensa ammattilaisilla ja omistaa voimansa yksinomaan maanviljelykselle. Yhä enemmän lakkasivat maanviljelijät itse teurastamasta ja leipomasta, möivät eläimensä teurastajalle ja ostivat häneltä lihaa, möivät viljansa leipurille ja ostivat häneltä valmista leipää. Tämä seikka, yhdessä maalaisväestön yleisen vaurastumisen kautta, on suuressa määrin lisännyt käsityöläisten lukua maaseuduilla ja täydelleen korvannut sen, mitä he kaupungeissa menettivät. Yleensä elävät käsityöläiset Saksan maaseuduilla nykyään terveissä taloudellisissa oloissa. Tehdas, käsityöläisen kilpailija, tarvitsee tuotteittensa levittämiseen välikauppiasta. Maaseuduilla myyntialueen pienuus ehkäisee puotien ja sen vuoksi tehdastuotteittenkin leviämistä. Tämä helpottaa kylissä käsityöläisten toimeentuloa, se heille Saksassakin vielä pitkiksi ajoiksi takaa työalaa, jota vastoin kaupungeissa ja varsinkin suurkaupungeissa ammattilaiset jo aikoja sitten ovat menettäneet toimeentulonsa pohjan.
Ammattien tappiot.
Tutkistellessamme käsityön tappioita kuluneella vuosisadalla, on meidän ensinnäkin mainittava, että useitten käsityötuotteitten kysyntä joko kokonaan lakkasi tai ainakin melkoisessa määrässä väheni. Samoin kuin edellisten vuosisatain kuluessa haarniskaseppäin ja myöhemmin perukintekijäin ammattikuntain täytyi kokonaan lakata, samoin viime vuosisadalla tynnörintekijät, läkkisepät ja sorvarit menettivät melkoisia aloja entisistä työmaistaan. Sorvarit menettivät työtä varsinkin kutomateollisuuden kehittymisen kautta, koska rukkien käytäntö alkoi huveta yhä pienemmäksi. Ammattiteurastuksen ja vesijohtojen leviäminen uhkaa tehdä lopun tynnörintekijäin ammatista. Emaljiastiain tehdasmainen valmistus on saattanut kaikki astiasepät vaikeaan ahdinkoon, savenvalajat niinikään.
Jonkun verran korvausta menettämistään työaloista on käsityö saanut sen kautta, että tehdasteollisuus on ruvennut sen apua käyttämään. Mutta työskennellessään tehdaslaitokselle ei käsityöläinen enää ole yhtä vapaassa ja riippumattomassa asemassa kuin suorastaan kuluttajille työtään myydessään. Siten on monessakin ammatissa melkein puolet ammattilaisista joutunut suurten teollisuuslaitosten palvelukseen, kadottaen vähitellen yhä enemmän itsenäisyyttään. Osa käsityöläisistä taas on olojen pakosta ruvennut työskentelemään välikauppiaille, suurille varastomyymälöille, ja siten joutunut vielä vaikeampaan riippuvaisuussuhteeseen, sillä useinhan nämä pääomalliset myyntiliikkeet vielä tarkemmin käyttävät hyväkseen hänen työvoimaansa. Käsityöläisten toimeentuloa on vielä vaikeuttanut tonttimaan hinnan ja vuokrain nouseminen, se kun on pakottanut heitä siirtymään yhä kauemmaksi kaupungin liikekeskuksista ja samalla ostajapiiristään.
Ei siis koneteollisuus yksistään ole syynä siihen, että käsityöt ovat maata menettäneet, vaan kaikenlaiset muutkin seikat, joita uudenaikainen yhteiskunnallinen kehitys on tuonut mukanaan. Suurteollisuuskaan ei kaikissa muodoissaan kilpaile käsityön kanssa, vaan päin vastoin työskentelee sen hyväksi, valmistaen sille osia, joista käsityöläinen kokoo valmiin tuotteen. Niin esim. vaunuseppä nykyään ostaa pyörät valmiina suurista pyörätehtaista.