Sen mukaan on maata viljelevän väestönkin kohtalo kehittynyt eri tavalla eri osissa valtakuntaa. Maaorjuuden lakkauttamisesta ja talonpoikaistalojen itsenäisiksi pääsemisestä seurasi Itä-Saksassa, että maalaisväestö jakautui kahteen luokkaa, joitten yhteiskunnallinen erotus piankin jyrkistymistään jyrkistyi. Itsenäiset maanviljelijät vaurastuivat, valistuivat, alkoivat seurata aikaansa. Se väki taas, joka jäi suurtiloille palkkalaisiksi jäi huonoon taloudelliseen asemaan. Se pysyi valistuksesta osattomana ja muuttui yhä enemmän köyhälistöksi, joka yhteenliittymisen puutteen vuoksi joutui vielä huonompaankin asemaan kuin teollisuusväestö, etenkin kun sen täytyi rahapalkan sijasta tyytyä luonnontuotteisiin. Vähitellen tuli kuitenkin tavaksi, rahatalouden kehittyessä, että maatyöväelle maksettiin rahapalkka. Niinkauan kuin vilja oli hyvässä hinnassa, olivat nämä palkatkin yleensä tyydyttävät; mutta kun ulkomaalainen vilja alkoi entistä enemmän kilpailla Saksan markkinoilla ja tilanomistajat vielä alkoivat palkkoja alentaa, voidakseen kilpailussa puoliaan pitää, niin kävi maalaistyöväen tila niin huonoksi, että se alkoi yhä enemmän siirtyä teollisuuden palvelukseen, vaeltaa itäisistä maakunnista länteen. Elben itäpuolella siitä seurasi työväenpuute, joka vielä tänä päivänäkin on tuntuva. Tilanomistajat koettavat sitä välttää sillä tavalla, että kiireimpäin maatöitten ajaksi tuovat halpaa slaavilaista työvoimaa rajan takaa, Puolasta, Venäjältä ja Galitsiasta. Paitsi parempia palkkoja houkuttelee suurempi henkilövapaus ja rikkaampi henkinen elämä työmiestä kaupunkeihin ja maan länsiosiin.
Maanviljelyksen kehitys.
Viime vuosisadan alussa oli Saksan maanviljelys vielä kauttaaltaan kolmivuoroviljelyksen kannalla, mutta alkuun päästyään se nopeaan kehittyi, aljettiin tuottaa koneita ja pian valmistaakin, käyttää keinotekoisia lannotusaineita, sovittaa viljelyskasvit paremmin ilmaston ja tarpeen mukaan, ja edistys on siten kaikilla aloilla ollut valtava. Sen kautta on maan tuotantokyky lisääntynyt niin suuresti, että maanviljelystuotteiden määrä nykyistäkin väkilukua kohti on suurempi, kuin se oli vuosisadan alussa. Melkoisesti on viljellyn alueenkin laajuus lisääntynyt sen kautta, että soita on kuivattu, vaikka toiselta puolen metsän kasvulle on luovutettu semmoisia maita, joita ennen oli viljelty, mutta jotka myöhemmin osottautuivat liian epäedullisiksi maanviljelykselle — varsinkin korkealla vuoristossa. Yhdeksännentoista vuosisadan alussa oli viljellyn maan ala nykyisen Saksanmaan kehyksissä noin 33 1/3 pros. koko alueesta, vuosisadan lopulla sitä vastoin lähes 48 pros. Mutta satojen suuruus kohosi vielä enemmän sen kautta, että maa uusien viljelystapojen kautta oli saatu entistä tuottavammaksi. Maan tuotantokyky kohosi vuosisadan kuluessa hehtaaria kohti: vehnämaan 70, ruismaan 65, ohramaan 109, kauramaan 170 pros. hehtaaria kohti. Mitä eri viljoihin tulee, niin on vehnä anastanut jonkun verran alaa rukiilta, kauran viljelys on lisääntynyt tavattomasti, ohran taas vähentynyt, koska oluen valmistamiseen tarvittava ohra nykyään suureksi osaksi tuodaan ulkomaalta. — Lähes neljännes koko siitä viljamäärästä, mitä Saksan kansa syö, tuodaan kuitenkin ulkomaalta.
Karjanhoito.
Suhteellisesti vielä enemmän kuin viljan on karjanhoidon tuotanto vuosisadan kuluessa kasvanut. Vuonna 1800 oli Saksan alueella hevosia lähes 2 miljonaa, lehmiä 8 miljonaa, lampaita 12, sikoja yli 3 miljonaa, vuohia 30,000. Vuosisadan lopussa oli hevosia yli 3 miljonaa, lehmiä 14 miljonaa, lampaita 7 miljonaa, sikoja 11 1/2 miljonaa ja vuohia lähes 2 miljonaa. Ainoastaan lampaitten määrä on siis vähentynyt puoleen, koska Saksakin nykyään tuottaa enimmän villansa Australiasta, Afrikasta ja Etelä-Amerikasta. Mutta vielä enemmän on lihan kulutus lisääntynyt, koska eläimet nykyään yleensä teurastetaan paljon nuorempina kuin ennen. Ja lisäksi ovat nykyiset eläimet keskimäärin ainakin toista vertaa raskaammat kuin vuosisadan alussa, lehmärodut saman verran lypsävämpiä. Kaiken kaikkiaan on Saksan maanviljelyksen lihantuotanto viime vuosisadan kuluessa kasvanut noin 600 pros.
Maanjako.
Suuressa määrin on maanviljelyksen erinomainen kehitys ollut mahdollinen sen kautta, että viljelyskustannukset ison jaon järjestelyn kautta kävivät paljon pienemmiksi. Vielä vuosisadan alussa olivat tilukset niin hajallaan, että keskikokoisetkin talonpoikaistalot saattoivat olla parissa kolmessa sadassa palstassa, jotka olivat erillään toisistaan. Uuden maanjaon kautta, jonka alaiseksi jo koko valtakunnan yksityisestä maaomaisuudesta on joutunut ja jota yhä jatketaan, on saatu aikaan tilusyhteys, joka on koitunut viljelykselle pysyväksi hyödyksi.
Ulkomaiden kilpailu.
Siitä huolimatta on Saksan, samoin kuin yleensäkin Länsi-Europan maanviljelys vuosisadan lopulla saanut kestää yhtämittaista ahdinkoa Amerikan kilpailun vuoksi. Tätä pulaa kestänee niin kauan, kuin "amerikalaisen maanviljelijän paremmin kannattaa viljellä huonosti laajaa maa-alaa kuin hyvin suppeata", toisin sanoen niin kauan, kuin hän voi hyväkseen käyttää aikain kuluessa karttunutta ruokamultaa, näkemättä suurta vaivaa maan lannottamisesta. Hallitukset ovat suojelustullien kautta koettaneet auttaa oman maan tuotantoa. Siinä suhteessa Saksa menettelee aivan toisin kuin Englanti, jonka kansanravinto kauttaaltaan on vapaakaupan ja samalla myös ulkomaalaisen viljantuotannon varassa. Mutta Saksassapa olot ovatkin toiset. Paitsi että verrattoman paljon suurempi osa Saksan kansasta on maanviljelijöitä, on Saksa muutoinkin toisessa asemassa. Sen täytyy oman turvallisuutensa vuoksi alati ylläpitää siksi suurta maanviljelystä, että se likimäärin tulee omillaan toimeen. Englanti hädänkin tullen voi mahtavan laivastonsa avulla suojata ruokatavarain tuontia meritse, mutta Saksa ei hallitse merta, ja ympärillään on sillä joka puolella naapureita, jotka sopivana hetkenä voivat nousta sotaan sitä vastaan ja estää ravintoaineitten tuonnin. Saksan täytyy sen vuoksi ylläpitää maanviljelystään suojelustulleilla, vaikka se tapahtuukin teollisuuden kustannuksella.
Käsityö ja kotiteollisuus.