Kun aamulla läksin Brockenilta, niin sain kotvasen kulkea, ennenkuin pääsin kukkulan pilvihatun alta ja vilahdukselta näin allani vaaleanviheriäistä maailmaa kylineen, vainioineen, kaupunkeineen. Mutta pian metsät jälleen alkoivat ja polku taas kierteli yksitoikkoista kylvökuusikkoa. Toki Bode-virran syvässä jylhässä laaksossa vihdoinkin kohtasin maiseman, joka huonosta säästä huolimatta minunkin mielessäni viritti runollisia mielialoja. Mahtavine rinteineen, koskineen, yksinäisine myllyineen ja mökkineen, vanhoine metsineen se tosiaan oli suurenmoisen kaunis.

Näin ensimäisen suotuisan vaikutuksen saatuaan mieli virittää kanteleensa ja herkemmin soivat nyt sen kielet jokaiselle uudelle maisemapiirteelle, uudelle luonnon vaikutukselle. Ja kuta enemmän vaeltaja lisäksi syventyy vuoriston moniin vanhoihin taruihin ja muistoihin, sitä runsaammin alkavat virrata mielessä vaikutelmien purot, kokoontuakseen yhdeksi luonnonsäveleksi. Mutta sitä myöden myös kasvaa hänen riemunsa, että runoilija on nämä tunteet niin ihanasti sanoiksi pukenut.

"Aurinko nousi", kirjottaa Heine 'Harzinmatkassaan', "usvat pakenivat, ikäänkuin peikot kukon kolmatta kertaa laulaessa. Minä kiipesin jälleen vuorille ja laskeusin laaksoihin, ja edessäni liehui kaunis aurinko, valaisten yhä uusia ihanuuksia. Vuoren haltija silminnähtävästi minua suosi. Nähtävästi hän tiesi, että moinen runoilijaihminen voi kertoa paljon hupaisia juttuja, ja hänpä näytti minulle Harzin tänä aamuna semmoisena, jommoisena ei jokainen saa sitä nähdä. Mutta minutkin näki Harz semmoisena, jommoisena vain harvat ovat minut nähneet, ja silmissäni kiilsivät yhtä ihanat kastehelmet, kuin laakson ruohoissakin. Lemmen aamukaste kostutti poskiani, humisevat kuusikot ymmärsivät minut, niitten oksat jakautuivat, liikkuivat edes ja takaisin, ikäänkuin olisivat mykät ihmiset käsillään viittoen osottaneet iloaan, ja etäisyydestä kuului ihmeellinen salainen helkkynä, ikäänkuin kellojen soitto kadonneesta metsäkirkosta. Sanotaan, että ne ovat karjankelloja, jotka on Harzissa näin sulosointuisesti ja kirkkaasti viritetty… Pian otti minut jälleen helmaansa pilviä pitävä kuusikko. Kunnioitan kaikin puolin näitä puita, sillä niitten toimeentulo ei ole niinkään helppoa, ja varsinkin nuoruudessaan ne saavat monta kovaa kokea. Vuoren pinta on täällä täynnään suuria paasia, ja useimpain puitten on täytynyt juurillaan kiertää taikka halkaista kivet ja työläästi etsiä maaperää, josta ne saavat ravintonsa. Siellä täällä kivet ovat kasaantuneet päällekkäin, muodostaen ikäänkuin portin, ja niiden päällä seisoo puita, joitten paljaat juuret valuvat tämän kiviportin ylitse, päästen vasta portin juurella maahan painumaan, joten ne näyttävät kasvavan tyhjässä ilmassa. Mutta siitä huolimatta ovat nuo puut kohonneet valtavan korkeiksi ja ikäänkuin kasvaneet yhteen syleilemäinsä kivien kanssa, ja senpä vuoksi ne seisovatkin vankemmin, kuin niitten mukavuutta harrastavat toverit alankomaan lauhkeassa metsämaassa. Samoin seisovat elämässään ne suuret miehet, jotka varhaisia esteitä ja vaikeuksia voitettuaan ovat sitä enemmän vahvistuneet. Kuusien oksilla kiipeilivät oravat ja niitten alla käyskenteli keltainen kauris. Nähdessäni moisen jalon soman eläimen en voi käsittää, miten sen ajo ja tappaminen voi huvittaa sivistyneitä ihmisiä. Mutta tuo eläin on armeliaampi kuin ihminen, se imetti korvessa pyhän Genovevan poijutta.

"Miten somasti kultaiset auringonvalot puhkoivat kuusikon vahvaa havukattoa. Puunjuurista luonnon portaat. Kaikkialla hyllyviä sammalpatjoja, sillä kiviä peittävät jalan vahvuiset, ihanimmista sammallajeista muodostuneet vihannat samettipolsterit. Mikä viileyden suloisuus, mikä lähteen lirinän haaveellisuus! Siellä täällä kumpuaa vesi hopean kirkkaana kivien alta ja valelee paljastuneita juuria ja säikeitä. Kumartuessaan tämän vedenliikkeen puoleen vaeltaja on kuulevinaan kasvien salaista muodostumishistoriaa ja vuoren tyyntä sydämensykkinää. Toisin paikoin pulppuaa vesi suuremmalla voimalla kivien ja juurien välistä ja kyhäilee pikku koskia. Hupaista on istua semmoisen partaalla. Vesi kuohuu ja supattaa uupumatta ihmeellistä tarinaansa, linnut visertävät katkonaisia kaihonsäveliään, puut kuiskaavat tuhansin neidonkielin, ikäänkuin tuhansin immensilmin katselevat minua ihmeelliset vuorikukat, kurkottavat minua kohti kummallisen monijakoisia leveitä lehtiään, auringonsäteet rattoisasti väreilevät ja karkeloivat, syvämietteiset pikkuyrtit kuiskailevat toisilleen viheliäisiä juttujaan, kaikki on kuin lumottua, yhä salaisemmalta ja salaisemmalta alkaa tuntua, ikivanha uni alkaa elää, lemmityn kuva ilmestyy — ah niin väleen jälleen kadotakseen!" —

Harzin kauneimmat maisemat ovat, niinkuin jo mainitsimme, niitten jokien varrella, jotka vuoristosta laskevat lakeudelle eri puolille. Suurin näistä on itään päin laskeva Bode, jonka varrella ovatkin vuoriston jylhimmät maisemat. Mutta nekään eivät ole ylhäällä, lähellä korkeimpia kukkuloita, vaan siinä, missä virta murtautuu vuoristosta lakeudelle. Joki on siellä uomakseen uurtanut syvän kalliorotkon, jota kahden puolen reunustavat äkkijyrkänteet, parisataa metriä korkeat vuorenpatsaat ja teräväkärkiset keilat. Täällä on Boden koski, täällä "Noitain kisapaikka", korkea suippo kallionkeila, jonka ympäri ei tosiaankaan voi piirihyppyä tanssia, muuta kuin luudalla leijaillein, — täällä "Hevonporras", parisataa metriä korkea seinämä, jonka päältä prinsessa hyvin vanhaan aikaan kannusti hevostaan, niin että se hyppäsi laakson poikki — kaikki tunnettuja matkailijamaisemia.

Heineä viehätti kuitenkin enemmän vähäinen Ilse, joka laskee pohjoiseen ja on Okerin syrjäjöki. Verrattoman runollisesti hän kuvaa tätä pientä vuoripuroa, jonka laaksoa hän laskeutui alas Brockenilta:

"Kuta syvemmälle laskeuduimme, sitä suloisemmin touhusi maanalainen vesi, vilahdellen välkähdellen ainoastaan sieltä ja täältä kivien ja pensaitten lomasta, ikäänkuin salavihkaa kurkistellen, uskaltaisiko siitä esiin tulla, ja vihdoin pieni aaltonen varsin päättäväisesti hypähti ulos paljaan taivaan alle. Ja tässäkin uudistui tuo vanha ilmiö. Kun joku rohkea uskaltaa lähteä alkuun, niin epäröiväinkin suuri joukko äkkiä omaksi ihmeekseen saa uskallusta ja rientää yhtymään tuohon ensimäiseen. Koko joukko toisia lähteitä ponnahti nyt äkkiä esille piilostaan, ne liittyivät siihen, joka oli ensimäiseksi ulos karannut, ja tuossa tuokiossa ne yhteisvoimin jo muodostivat melkoisen puron, joka kuohui alas pitkin vuorilaaksoa lukemattomin koskin ja jos miten monessa mutkassa. Tuo oli nyt Ilseni, suloinen lemmitty Ilseni. Se juoksee kautta siunatun Ilselaakson, jonka kahden puolen vaarat vähitellen kohoovat yhä korkeammiksi, ja niitten rinteet ovat juurelle saakka enimmäkseen tammien ja pyökkien ja muitten lehtipuitten peitossa, kuuset ja muut havupuut ne jäivät tuonne ylhäälle. Mainituita lehtipuita etupäässä kasvaa Ala-Harzissa, joksi Brockenin itäpuolella olevaa vuoren osaa sanotaan; länsipuoli taas on Ylä-Harz. Ylä-Harz tosiaan on paljon korkeampaa ja siis myös soveliaampaa havupuitten kasvattamiseen.

"Ei voi sanoin kuvata, miten iloisesti, luonnonlapsen sulolla Ilse syöksyy ihmeellisen muotoisten kalliopaasien yli, joita on sen tiellä. Missä vesi hurjana kuohahtaa korkealle, missä kiehuu yli reunainsa, missä taas suihkuaa kivenraoista, ikäänkuin täytetystä ruiskukannusta, kaatuu alas puhtaissa kaarissa ja uoman tavattuaan jälleen sipsuttelee pienien kivien yli, ikäänkuin iloinen tyttö. Niin, niin, satu on tosi, Ilse on prinsessa, joka nauraen, kukkaisena juoksee alas pitkin vuoren rinnettä. Miten prinsessan valkoinen vaahtivaippa välkkyy auringonpaisteessa! Kuinka tuulessa häälyvät hopeiset povinauhat! Kuin kimaltelevat ja säkenöivät hänen timanttinsa! Korkeat pyökit seisovat rannalla ikäänkuin vakavat isät, jotka salavihkaa hymyillen katselevat suloisen lapsen vallattomuutta, valkoiset koivut liikuttelevat oksiaan tätimäisen tyytyväisinä, mutta yhtämittaisessa huolessa noitten uhkarohkeitten hyppyjen vuoksi, ylpeä tammi katselee leikkiä ikäänkuin ynseä setä, jonka täytyy kustantaa kaunis sää, ilmassa linnut visertelevät hyväksymistään ja rannalla kukat hellästi kuiskaavat: Oi, ota meidät mukaan, sisar armas! — Mutta iloinen immyt se vain hyppelee edelleen ja yhä edelleen, ja äkkiä se hurmaa haaveilevan runoilijan ja valaa hänen päälleen kukkasateena helkkyviä säteitä ja säteileviä sointuja, ja hänen koko olemuksensa huumaantuu pelkästä ihanuudesta ja hän kuule vain kirkkaan hopeisen äänen:

"Olen prinsessa Ilse ja linnain
On uhkea Ilsenstein.
Siell' onnen ainaisen saamme,
Mua seuraa vierelläin…

"Ikäänkuin unessa tietäni kulkien tuskin olin huomannutkaan, että olimme jättäneet syvän Ilselaakson ja jälleen kapusimme vaaralle. Ylen jyrkkä oli nousu ja kovin vaivalloinen, ja moni meistä pian hengästyi. Mutta samoin kuin serkkuvainaja, joka lepää Möllnin kirkkomaassa, mekin edeltäpäin ajattelimme alastuloa ja olimme siitä tyytyväisemmät. Vihdoin olimme Ilsensteinillä.