Kuvia Harzista.
Harz on sekä erillisen, yksilöllisen asemansa että jylhän luontonsa puolesta jo vanhastaan ollut tarujen ja runojen suosima. Ken ei olisi ihastuksella lukenut Heinen "Harzinmatkaa!"
Suurella uteliaisuudella sen vuoksi tähyilin sen ulkopiirrettä, kun hyvällä pyörälläni kiitäen Lüneburgin nummea näin sen sukeltavan näköpiirin yläpuolelle, ikäänkuin sinisestä paperista leikattu varjokuva. Lähempänä se joksikin aikaa jälleen katosi näkyvistä emävuorista lakeudelle eksyneen selänteen taa, mutta tuon uloimman maanaallon toiselta puolen näköala oli sitä vapaampi. Edessäni oli nyt jotenkin lähellä koko komea vuoristo, kohoten lakeudesta ikäänkuin mahtava saarento, Brockenin pyöreä laki kaikkein ylimmäksi. Näin metsänpeittoisen kukkulajonon, ikäänkuin joukon suunnattomia vihantia hietakasoja. Jyrkästi viettävillä sivuilla kasvoi kylvömetsää palsta palstan vieressä, ja nämä palstat jakoivat keskenään rinteet suoraviivaisesti, maan muodostuksista välittämättä, juuri sillä tavalla kuin metsäherra kylvöä suunnitellessaan oli ne karttaansa piirustanut. Näin väljiä laaksoja vuoriston juurella ja niissä kaupunkeja ja kyliä lukemattomine tehtaineen, joitten piipuista savu lakkaamatta tuprusi. Mutta nuo "hietakasat" ovat niin lähellä toisiaan, että ne keskellä juoksevat yhteen, joten niiden väliset laaksot ovat paljon korkeammalla vuoriston juurta. Ajatelkaamme vielä, että juokseva vesi on kasain ulkosyrjään uurtanut syviä laaksoja, niin saamme ne virtalaaksot, jotka Harzin reunoja katkoilevat ja luontonsa puolesta ovat kauneinta, mitä koko vuoristossa on. Ainoastaan näissä laaksoissa paljastuu vuoriston peruskallio, toisin paikoin erinomaisen rohkeihin muotoihin muovailtuna; muualla se on kauttaaltaan vihannan kasvullisuuden peitossa, kaikkein korkeimpia tuntureita lukuun ottamatta.
Maisemain vaikutus suuressa määrin riippuu säästä. Kun sattuu kylmä, tasainen vihmasade, joka Saksanmaan keskivuorilla ja varsinkin Harzissa on niin tavallinen matkatoveri, niin on runosuonen vaikea viritä ja maisemat jäävät sitä korkeampaa loistoa vaille, jonka intomieli niille suo. Minulla oli koko sillä ajalla, minkä Harzissa samoilin, hyvin huono sääonni, ja sen vuoksi näin maisematkin arkipäiväisillä silmillä. Mutta kuinka lumoovan kaunista Harzin luonto voi olla, siitä ovat Heinen kuvaukset todistuksena. Tosin vuoriston metsät viime vuosisadan alkupuolella vielä olivat luonnontilassa ja kuuluisaa runoilijaromantikkoa lisäksi suosi mitä paras sää, niinkuin näkyy hänen sanoistaan: "Nousin vaaran, laskin toisen, loin katseeni moneenkin viehkeään niittylaaksoon. Hopeiset purot kohisivat, metsälinnut visertelivät suloisesti, karjankellot helkkyivät, Jumalan aurinko kultasi paisteellaan monenlaiset viheriöitsevät puut ja ylläni oli taivaan sinisilkkinen kansi niin selkeä, että sen läpi saattoi nähdä syvälle kaikkein pyhimpään saakka, kussa enkelit istuivat Herran jalkain juuressa ja hänen kasvoistaan tutkivat ikuisuuden sointuja."
Nousin Brockenin 1,140 metriä korkealle kukkulalle pohjoiselta puolelta, pienen Oker-joen laaksoa. Laakson jyrkät ja huimaavan korkeat rinteet olivat tasaisen kuusikon peitossa, siellä täällä kasvoi kuitenkin tammikkoakin, joka minua pohjoismaalaista enemmän viehätti.
Aina toisinaan työnsi rinne metsän läpi esiin huimaavan korkean kapean kalliokielekkeen, ikäänkuin saarnastuolin, taikka kirkontornin. Alla hyppeli pieni Oker kiveltä kivelle, täyttäen vähäpätöisyydestään huolimatta kumean laakson huminallaan. Missä oli pienoinen tehdas, missä mylly, tai metsäherran asumus sen rannalla.
Mutta komein tämä, niinkuin muutkin Harzin laaksot, oli alaosastaan. Kun olin tuntikauden jotenkin tiukasti ylöspäin kiivennyt, silloin tällöin kohdaten puukuormia, jotka juhditta laskivat vuoristosta tasaisesti alenevaa tietä, niin tiesin tosin jo olevani melkoisen korkealla, mutta maisemasta sitä ei voinut päättää. Vuoriseinät kahden puolen olivat vaipuneet alas ja yksitoikkoinen kylvömetsä piiritti minua joka puolella. Seudut väljenivät, notkot täyttyivät, jokien juoksu kävi hitaammaksi. Missä näköala vähän avautui, levisi nyt eteeni yksitoikkoisia synkkiä metsämaita, pohjana joku etäinen sinettyvä vaara.
Moinen kylvömetsä, jossa puut seisovat säännöllisesti riveissä ja ruoduissa penikulmia laajoilla alueilla, tuntuu meikäläisen metsän luonnonvapauteen tottuneesta mielestä omituisen kolkolta ja aavemaiselta. Minne vain katselet, kaikkialla näet määräävän käden jälkeä pienimmissäkin seikoissa, mutta ihmistä, joka on tämän järjestänyt, ei näy ei kuulu. Ja ainoastaan sitä suvaitaan, mitä voidaan edullisimmin hyödyksi käyttää. Puut kasvavat, mutta metsä on kuollut.
En ymmärtänyt tämmöistä puistoa erämaaksi käsittääkään, vaan päätin suoraa päätä astella noita kylvövakoja pitkin Brockenille. Mutta en silloin muistanut, että puisto oli kokonaisen valtakunnan istuttama. Siinä saattoi eksyä vaikka miten moneen kertaan, ja sattuman kauppa oli, että Brockenille osasin. Kilometriä korkealla voi Saksankin lauhkeassa ilmanalassa sattua niin kylmiä myrskyjä ja sateita, että matkamies saa viettää hyvin tukalan yön taivasalla, ellei ihmisten asunnoille pääse. Niin oli minun silloin käydä, rämpiessäni usvassa ja sateessa Brockenin kukkulalla, tunkeutuessani ränkkyisen, vetistä suosammalta kasvavan kuusikon läpi, joka lähellä puurajaa oli niin matalaa, että pääni kaaloi pitkin metsänlatvoja. Mutta vaikeita kallioseiniä tai ylipääsemättömiä rotkoja ei täällä ylhäällä ollut sen enempää kuin Lapin tuntureillakaan. Vuoroin suota ja louhikkoa, verkalleen kohoovaa maata, semmoista oli Brockenin laki. Mutta sen näköalasta ei ollut minun suotu mitään nähdä, ne peitti läpitunkematon usva kääreeseensä, enkä saanut nähdä edes Brockenin kummitustakaan, sillä se vaatii ilmestyäkseen samalla kertaa sekä auringonpaistetta että sankan sumuseinän.
Verraten harvoin näköala tältä myrskyiseltä ja sumuiselta vuorelta onkaan aivan selvä. Mutta kauniilla säällä se käsittää kymmeniä penikulmia maailmaa. Heine kuvailee sitä seuraavalla leikillisellä tavalla: "Vallan omituiselta tuntuu meistä kaikista ensi näkemällä Brocken. Joka puolella meitä kohtaa uudet vaikutukset, jotka osasta ovat hyvin erilaiset ja ristiriitaisetkin, yhtyen lopulta suureksi, sekavaksi tunteeksi. Mutta jos meille onnistuu käsittää tämän tunteen syvin sävy, niin käsitämme samalla vuoriston luonteen. Brocken on kuin onkin saksalainen. Saksalaisella perusteellisuudella se meille selvään ja seikkaperäisesti näyttää, ikäänkuin jättiläispanoramassa, satoja kaupungeita ja kyliä, jotka enimmäkseen ovat vuoren pohjoispuolella, ja joka puolella vuoria, metsiä jokia ja vainioita äärettömän avaralta. Mutta juuri sen kautta koko näköala on ikäänkuin terävästi piirrettyä, puhtaasti väritettyä erikoiskarttaa, ei millään puolella silmää oikeastaan ilahuta kauniit maisemat." Mutta illan tullen puhkesi kuitenkin Heinekin kaunopuheliaaseen ihastukseen: "Meidän näin jutellessamme alkoi hämärtää. Ilma viileni vielä entisestään, näkötorniin lappoi ylioppilaita, käsityöläisiä ja muutamia kunnon porvareita, ynnä näitten aviopuolisoita ja tyttäriä, jotka kaikki tahtoivat nähdä auringonlaskun. Se olikin ylevä hetki, joka viritti sielun rukoukseen. Ehkä neljännestunnin seisoivat kaikki vakavina vaieten ja katselivat, miten lännessä ihana tulipalo verkalleen laskeutui. Auringon ruskotus punasi kasvot, kädet itsestään kävivät ristiin, tuntui siltä, ikäänkuin me, hiljainen seurakunta, olisimme seisoneet jättiläiskirkon keskilaivassa ja pappi juuri olisi kohottanut kalkin ja Palestrinan ikuinen virsi olisi uruista tulvinut seurakunnan yli." — —