Odenwald ei tosin ole yhtä suuripiirteistä kuin Schwarzwald, mutta sielläkin tapaamme erinomaisen miellyttäviä maisemia. Odenwald on metsäistä, matalahkoa vuorimaata, jonka korkeimmatkaan kukkulat eivät kohoo 600 metriä korkeammalle, läpäisemättömällä ja sen vuoksi kosteammalla granitti- ja liuskepohjalla vuorottelevat rehevät lehtimetsät ja niityt lukuisine puroineen ja lähteineen, kuivalla hiekkakivellä taas kasvaa petäjä. Odenwald oli ennen vanhaan mainittu metsänriistastaan. Kahdennellatoista vuosisadalla samoili hirvi näitä metsiä, kuudennellatoista vuosisadalla siellä vielä elosteli karhu ja seitsemännellätoista oli susi vielä niin yleinen, että se oli vuorimiehillekin vaarallinen. Jo vanhat frankkilaiset kuninkaat pitivät vuoristoa metsästysalueenaan. Vuoriston luoteiskulmalla kohoo Malchen eli Melibocus niminen vuorenkukkula, joka on tunnettu näköalapaikka. Malchenin valkoisesta tornista näkyy suurin osa Ylä-Rheinin lakeudesta lukemattomine kylineen ja kaupunkeineen. Pohjoisessa, lännessä ja lounaassa rajottavat näköpiiriä Taunus, Honnersberg, Hardt ja Vogelit, idässä Odenwald itse. Jos siirrymme vuoristossa idemmäksi, niin näemme toisenlaisia maisemia, suuria syenittilouhikoita, joita rahvas nimittää "Kalliomereksi". Täällä voimme vielä ihmetellä semmoisia vuoresta louhittuja kalliopatsaita, joita roomalaiset aikanaan irrottelivat, sillä tällä paikalla oli ennen vanhaan roomalainen kivilouhos, joka näin vielä tänä päivänä todistaa tuon vanhan maailmankansan voimallista toimikykyä. Samoin kuin vastapäätä Hardtiin liittyvät Odenwaldiinkin monet vanhat tarinat Niebelungien sankaripiiristä. Odenwaldillakin on Siegfriedin lähteensä, kummituksensa, saturitarinsa ja "villimetsästäjänsä", muisto vanhain germaanien myrskyn jumalasta Wodanista.
Neckar ja Main.
Syvänteessä, joka on Keski-Saksan vuoristokynnyksen, Rauhe Albin ja
Schwarzwaldin välillä, tapaamme Etelä-Saksan tyypillisimpiä maisemia.
Kaksi Rheinin lisäjokea, Neckar ja Main, täyttävät syrjäjokineen
tämän syvänteen.
Neckar alkaa Schwarzwaldista, läheltä Tonavan latvoja, virtaa pohjoista kohti, kunnes se Heidelbergin kohdalla kääntyy länteen päin ja murtaa Schwarzwaldia ja Odenwaldia yhdistävän kynnyksen. Tuo murtolaakso ja varsinkin Heidelbergin kaupunki ympäristöineen on Saksanmaan ihanimpia maisemia. Württembergin viljavimmat, lämpöisimmät osat ovat Neckarin syvänteessä. Maisemat ovat täynnään kukkuloita ja mäkiä, jotka eivät kuitenkaan ole aivan korkeita. Minne vain katseemme käännämme, joka puolelta pilkottaa vastaan joku punakattoinen kylä tai pieni kaupunki lehtojensa ja puutarhainsa keskeltä. Viiniköynnös verhoo päivärinteet, kietoo kiehkuroitaan vaatimattomimmankin asumuksen pihtipieliin, ja sortuneet vanhat linnat kertovat täällä vielä suurempia muistoja kuin muualla Saksan äärissä.
Samanlaista on vanha Frankin maakunta, jonka läpi Fichtelgebirgestä alkava Main virtaa parhaan osansa. Bambergista saakka tämä ihanteellisesti muodostunut joki puhtaine uomineen, ylävine rantoineen, selvine väylineen juoksee mäkimaitten kautta, jotka ovat Saksanmaan hedelmällisimpiä ja lämpöisimpiä. Jaloimmat hedelmäpuut, viiniköynnös ja vihannekset menestyvät täällä, maa on kauttaaltaan viljeltyä, ikäänkuin laaja väkirikas puutarha. Joki välittää mitä vilkkainta liikettä, vaikka sen pitkät mutkat melkoisesti pidentävätkin matkoja.
Main on Rheinin syrjäjoista suurin, se tuo pää virtaan kolmannen osan Rheinin koko vesimäärästä. Mutta sen vedenkorkeus ei ole yhtä tasainen, kuin Alpeilta alkavan päävirran, vaan vaihtelee melkoisesti vuodenaikain mukaan. Mainin kaunein osa on Wertheimin ja Aschaffenburgin välillä, jolla matkalla joki kiertää metsäistä Spessartia.
Mainin ja Neckarin jokialuetta rajottaa etelässä vuorimaisema, joka tällä puolella erottaa Rheinin vedet Tonavan vesistöstä. Se on kokoomuksensa puolesta Sveitsin Jura-vuoriston jatkoa, jonka vuoksi sitä Saksankin puolella nimitetään Juraksi. Mutta koska maakerrokset tässä osassa Juravuoristoa ovat laaka-asennossa, niin sitä sanotaan Laaka-Juraksi (Tafel-Jura), Sveitsin Juraa taas, jossa samanlaiset maakerrokset ovat poimuttuneet moneksi rinnakkaisselänteeksi, sanotaan Poimu-Juraksi (Falten-Jura). Mutta varsinainen kansannimitys kysymyksessä olevalle vuoristolle on Saksassa "Rauhe Alb", koska se maanlaatunsa vuoksi, vaikkeivät korkeudet olekaan varsin suuria, on Saksanmaan karuimpia osia.
Rauhe Alb.
Tämä vuoristo alenee Tonavaa kohti jotenkin verkalleen, mutta Mainin ja Neckarin puoleen sitä vastoin verraten jyrkällä reunalla. Maanlaatu on kauttaaltaan kalkkikiveä, ja se se on syynä vuoriston hedelmättömyyteen. Joet ovat siihen uurtaneet syviä rotkouomia. Laihoista laidunmaista, joita siellä täällä vilkastuttavat vanhat pyökit, kohoovat harmaat kalkkikivi-kalliot, ja etäällä toisistaan on suojaisissa laaksoissa pieniä vaatimattomia kyliä olkikattoisine taloineen. Hedelmäpuut eivät enää tahdo menestyä ylängöllä, kirsikkapuiden asemesta varjostavat kotipihlajat ja valkopihlajat maanteitä. Minne katseemme luomme, kaikkialla on vedenpuute silmiinpistävä, sadevesi kun nopeaan vajoo kalkki vuoren rakoihin, kummutakseen vasta vuoriston reunalla esiin lukuisina raikkaina lähteinä. Vuoriston reunoilla on sen vuoksi vettä runsaasti, joka kylällä on alati juoksevat kirkkaat kaivonsa, mutta ylämaalaiset saavat kuivalla ajalla käydä täältä alhaalta vettä noutamassa. Suurenmoisten, yleisillä varoilla rakennettujen pumppulaitosten kautta on kuitenkin Albinkin asukkaille viime vuosikymmenien kuluessa koetettu hankkia riittävästi vettä.
Alb on, samoin kuin yleensä tämänkaltaiset kalkkivuoret, täynnään suurempia ja pienempiä luolia. Merkillisimpiä on Charlottan luola lähellä Kaltenburgia, sen pohjalta kun on löydetty runsaasti luolakarhujen ja muitten ammoin sukupuuttoon kuolleitten eläinten luita, ynnä Achin laaksossa Hohenfelsin luola, jota löydetyistä työaseista päättäen käytettiin jääkaudella ihmisasuntona.