Mahtavana seinänä Alb alenee pohjoiseen päin. Laaksot, jotka ylämaassa ovat kapeita, leviävät reunaa lähestyessään, jotta niiden väliset vuoripalstat kapeina polvina juoksevat ulos lakeudelle. Toisinaan ovat nämä nokat eronneet aivan erillisiksi kalliopatsaiksi. Harva se kallionkärki, vuorenpatsas, joka ei täällä kantaisi laellaan vanhan linnan raunioita, ja muutamat näistä linnavuorista, etenkin Hohenstaufien ja Hohenzollernien, ovat Saksan historian muistorikkaimpia.
Näiden rivien kirjottaja joutui näköpaikkoja etsiessään eräänä kesäpäivänä korkean Rechbergin juurelle, lähelle Hohenstaufien linnavuorta; mutta harmaa pilvivaippa katkaisi Rechbergin jyrkän korkean keilan, niin että siitä näkyi ainoastaan metsäinen tyvi. Laelle ei siis yrittämistäkään. Viettäessäni aikaani miten taisin alemmissa maisemissa, ihaillen erinomaisen kauniita jalokuusikoita, joissa villi muratti kierteli runkoja, ihmetellessäni eteläisen kasvullisuuden muutakin runsautta, kuulin äkkiä tuolta ylhäältä pilvien seasta kellon soittoa, joka kutsui rukoukseen laakson asukkaita. Jonkun ajan kuluttua sadeilmakin hajautui, taivas selveni ja uljaan, ihanien lehtojen verhooman vuorenkeilan päältä katsoi alas laaksoon pienoinen kappeli. Mikä tunnelmarikas ilmestys! Hartaalla mielellä nousin tuonne korkeuteen pitkin kiemurtelevaa polkua ja eteeni levisi sieltä näköala, jonka muistorikkaampaa ei Saksassa monta. Tuossa edessäni kohosi se vuori, jolla muinoin seisoi keskiajan mahtavimman hallitsijasuvun kantalinna. Mutta ei mitään ole siitä säilynyt jälkimaailmalle. Ei kaarta, ei ovea, ainoastaan muodoton läjä köynnösten ja pensaitten verhoomia raunioita. Autiona, paljaana kohoo jalomuotoinen vuori hedelmällisistä maisemista, jotka sen juurta kiertävät, joissa lehtoja, puutarhoja, viljamaita, viinimäkiä vaihtelee, kyliä, kaupungeita ja kirkkoja loistaa joka poimusta. Selvällä säällä näkyy etäimpää etelästä Alppien luminen muuri, lännessä Schwarzwald ja jostain alanteesta vielä sitäkin etäämpää kappale Vogesien selännettä. Ainoastaan idässä rajottavat näköpiiriä Albin rosoiset reunat, ja lounaassa mahtava Staufen. Mutta Staufenin ja muitten Albikukkulain takaa loistaa Hohenzollernien, Saksan nykyisen keisarisuvun korjattu linna tornineen ja harjoineen.
Keskivuoriston maisemaluonne.
Olemme antaneet saksalaisen runoilijan kuvata keskivuoriston luonnonkauneutta, suokaamme nyt puheenvuoro tiedemiehelle. Ratzel kuvaa seuraavasti Saksanmaan keskivuoriston yleistä luonnetta:
"Joka selailee keskisaksalaista tai länsisaksalaista näkee kaikkialla samat lauhkeat aaltomuodot, huomaa samain piirteitten alati toistuvan vuoristotaustassa. Joka ei tunne maisemaimme luonnetta, luulee tätä sovinnaiseksi kuvaamistavaksi, mutta sitä se ei ole, vaan todellisuuden uskollista noudattamista. Niinpä Ylä-Rheinin laaksosta nähden Schwarzwald ja Vogesit monestakin paikasta ovat aivan toistensa näköiset ja Harz ja Thüringerwald kääntävät Unstrutin laaksoa kohti aivan samanlaisia harjanteita ja kukkuloita. Brockenin kukkulalla seistessämme tosin huomaamme olevamme laajalla maaholvilla, mutta muutoin emme koko vuoristosta näe muuta, kuin ylimäiset aallonharjat.
"Näissä vuoristoissa ovat jyrkimmät vastakohdat jo aikoja sitten tasautuneet, vaikka onkin siellä täällä jäänyt jäljelle syvä laakso tai jyrkkä kallionseinä. Leveitten maanselänteitten verkallinen kumpuaminen vaikuttaa, etteivät maisemat yleensä ole niin suuremmoisia, kuin vuorien korkeus meren pinnasta oikeuttaisi odottamaan. Kuinka vähitellen kohoomme alangon reunasta, esim. Leipzigin tai Hallen seuduilta, toiselle puolen Harziin, toiselle Erzgebirgeen. Hallen luona Petersbergin 240 metriä korkea kukkula toki osottaa vuoriston reunaa, mutta melkein huomaamattamme joudumme muutoin Saksin vuorimaahan. Aluksi näemme vain alankomaan pitkä aaltoja ja kynnyksiä yhä jatkuvan. Joku pieni rautatieleikkaus taikka maantien tunkeutuminen kahden tuskin kellonlasia jyrkemmin kohoavan mäen välille osottaa, että olemme tulleet vuorimaahan. Kahden nurmikaistaleen ja kahden kirsikkapuurivin reunustama viertotie johtaa puuryhmän luo, joka selväpiirteisesti kuvastuu taivasta vastaan; lehdon alas katsova sävy antaa ensimäisen vuorimaisemavaikutuksen. Keskivuoristossa leveyssuhteet ovat niin vallitsevat korkeussuhteihin verraten, ettei korkeampaa taustaa ensinkään esiinny maisemassa, joka taas on Alppimaisemien peruspiirteitä. Vaeltaessainme Harzissa, Thüringerwaldissa taikka Schwarzwaldissa näemme korkeimmat kukkulat vasta sitten, kun seisomme niitten juurella, eikä usein silloinkaan, vaan varsinainen kukkula piilee vielä kauvan aikaa sen pyöreäselkäisen maanaallon takana, joka on vuoriston perustus. Taikka näkyy se vain lakeudelta pitkän matkan päästä. Brockenia esim. ei täydelleen näy muuta kuin vuoriston ulkopuolelta, — lukuun ottamatta sen varjokuvaa, jonka laskeva aurinko luo kukkulan itäpuolella olevaan sumuseinään. Siitä johtuu, ettei vaellus näitten vuoristoitten laaksoissa tarjoa viehättäviä näköaloja ylöspäin tai alaspäin, vaan kukin laakson kohta sisältää omat luonnonkauneusaiheensa. 'Saksin Sveitsin' vihannat laaksonpohjat, Harzin purot, jotka läiskyvät ruskeilla, ikivanhoilla, sammalisilla granittikallioilla, Murgin laakson tai Bode-laakson jyrkistä rinteistä ulkonevat kalliopatsaat, Jura-vuoriston kellanvalkoisten ja harmaitten kallioitten ja vihantain laaksonpohjain ja taas Tonavan ja Altmühlin hidasten hohtavain vesipintain vastakohdat ovat kaikki ahdaspiiristä kauneutta. Näistä ilmiöistä vaeltaja ikäänkuin etsii korvausta siitä, mitä hänelle Alpeilla näköalat tarjoovat korkeudesta käsin. Siinä syy, miksi keskivuoriston maisemissa järvillä on niin suuri viehätysvoima.
"Niinpä keskivuoriston useimmat laaksot loivasti syvenevät, samaan laatuun, kuin niitten kahden puolen kukkulat ylenevät. Siitä johtuvat nuo loivarinteiset maljalaaksot, joissa keskivuoriston useimmat luonnonkauneudestaan tunnetut kaupungit ja kylät ovat. Noilla laaksoilla on kyllä varma ympärystänsä, mutta ne eivät kuitenkaan ole sulettuja. Näemme teitten kulkevan laaksoa reunustavain pyöreitten selänteitten poikki ulos lakeudelle taikka naapurilaaksoon. Puurivit osottavat joka suunnalle haarautuvia vainioteitä, ja usein ilmaisee vain maanaallon takaa kohoova savupatsas, että pian olemme laaksonreunauksen toisella puolella. Tosin ei ole puutetta syvistäkään laaksoista, jommoisia ovat Höllenthal Schwarzwaldissa, Saale-laakso Frankenwaldissa tai Bode-laakso Harzissa, ja juuri niitten seinämistä ulkonevat rohkeimmat kalliot, semmoiset kuin Kauriinpykälä tai Hevonporras. Yhtä ominaista kuin kukkulain tasottuminen on vuoristoillemme juuri se seikka, että rohkeimmat muodot esiintyvät niitten alaosissa. Vesi on aikaa myöten siirtänyt kalvavan ja riistävän vaikutuksensa yhä syvemmälle, ja niin ovat laaksot vuoriston nuorin osa, ja ne yhä vielä kasvavat syvyyttä ja etenevät vuoriston sisään päin.
"Vuoriston yläosissa jää rapautunut kivennäinen paikoilleen, ja sen vuoksi näyttävät meistä kokonaiset vuoristot, kuten esim. Fichtelgebirge, rauniokasoilta. Nuo tunnetut 'louhimeret' Fichtelgebirgessä, Odenwaldissa ja Harzissa ovat vain mitä pisimmälle ehtinyttä perstumista. Semmoisissa vuorimaissa kaikkialla kohoo ikäänkuin leivotuita pyöreitä tai laakoja graniittikukkuloita. Näemme ne kokonaan maan ja vihantain mustikanvarsien peitossa, ja siitä tiedämme ne vuoriksi, joiden kalliosisusta samoin on louhikoiden, rapautuneen kivennäisen ja humuspeitteen verhooma. Harvoin joku tieleikkaus uurtaa syvempiä maakerroksia, paljastamatta niistä suurempia tai pienempiä graniittipaasia. Kun muistamme, että ne ovat jäännöksiä vuoresta, jonka päältä ilma ja vesi ovat ikäänkuin pois kuorineet tuhansia metrejä vahvalta muita kalliokerroksia, niin näyttää meistä mahtavinkin 'louhimeri' vain ilman ja veden yritykseltä päästä tunkeutumaan lähemmäksi vuoriston varsinaista sisua. Fichtelgebirgen ja Odenwaldin graniitti-louhimeret, jotka ovat muodostuneet pyöreistä erinäisistä kallioista ja paasista, ovat kuitenkin aivan toisenlaiset, kuin ne hiekkurilouhikot, joita tapaamme useilla hietakivialueilla. Näissä näkyy aina selvään vanhan kerrostumisen suoralohkoinen rakenne, ja Vogeseilla on vanhoja linnanraunioita, joista on joskus hyvin vaikea sanoa, missä luonnon muuraus päättyy, missä muurarin latomus alkaa. Muurit ovat ikäänkuin kasvaneet kiinni kallioon.
"Keskivuoristoa ei voida verrata Alppeihin, eikä tasaisesti kuluneeseen laakavuoreen syöpyneeltä laaksolta voi vaatia yhtä suurta muotojen vaihtelua kuin semmoiselta, joka kiertelee monijakoisen mäkimaan kautta. Keskivuoremme ovat semmoiset, kuin ikivanhan vuoriston tulee olla. Niitten tasaantuneet muodot ovat miljooneja vuosia taaksepäin ulottuvan kehityksen seuraus, ja tämä se niille toiselta puolen antaa tavallaan suurenmoisen ja kunnioitusta herättävän piirteen."
* * * * *