Luonnossa esiintyvät kalliot jaetaan kahteen päälaatuun, purkautuneihin eli eruptivisiin ja kerrostuneihin eli sedimentärisiin. Purkautuneet kalliot, jotka varhaisempina geologisina aikakausina ja vielä tertiärikaudellakin peittivät paljon laajempia osia maanpinnasta kuin nykyään, ovat yleensä luonteensa ja ainelaatunsa puolesta keskenään läheisiä heimolaisia, vaikka niitten kokoomus ja rakeisuus jonkun verran vaihtelee sen mukaan, miten vetelää tai sitkeätä purkautunut laava on ollut, onko se kiteytynyt maanpinnalla, vaiko syvällä maan sisässä, kerrostuneitten kallioitten välissä, josta se vasta myöhemmin, päällä olevien kerrosten rapauduttua ja pois hävittyä, on ilmoille joutunut. Ero näitten kallioitten ominaisuuksien ja kemiallisen kokoomuksen välillä on paljon pienempi, kuin niitten monimutkaisista nimistä tekisi mieli päätellä. Vanhimpia purkautuneita kallioita ovat etenkin granitti, syenitti, dioritti, gabhro, monenlaiset porfyrit ja melafyri, vaikka useimpia niistä on myöhemminkin muodostunut. Ne ovat kiteytyneet syvällä maan sisässä, mutta päällään olevain kerrosten hävittyä tulleet esiin. Semmoisia ovat meidän maamme vuoret. Nuoria purkautuneita vuorilajeja taas ovat esim. rhyolitti, trakytti, jonolitti, andesitit ja basaltit. Näitä ei meidän maassamme tavata, mutta Saksassa ne ovat hyvin yleiset. Fonolitti, trakytti ja basaltti eroovat toisistaan siitä, miten sitkeätä purkautunut laava on ollut. Sitkeintä on fonolittilaava, joka on maan sisästä kummuttuaan paikalleen jäähtynyt tulpaksi tulivuoren kitaan, jääden siihen ainaiseksi mäeksi. Semmoisia, fonolittikukkuloita on Keski-Europassa monessa paikassa; ne ovat muotonsakin puolesta helpot erottaa muusta maisemasta. Basaltti taas on kolmesta mainitusta laavasta vetelintä ja se muodostaa sen vuoksi etupäässä leveälle levinneitä ohuita pintakallioita.
Purkautuneitten kallioitten ikää ei ole mahdollista määrätä entisen elämän jäännöksistä, vaan niitten iän määrääminen tapahtuu etupäässä sen mukaan, mikä niitten asema kerrostuneihin maalajeihin on. Jos esim. laavapeitteen alta löydämme jura-aikaisen muodostuman, niin tiedämme siitä, ettei laava ainakaan ole jurakautta vanhempaa.
Paljon laajempia aloja peittävät kuitenkin Saksanmaalla ja yleensäkin maanpinnalla kerrostuneet kalliot. Ne ovat syntyneet maanpinnan rapautumisesta ja rapautuneen aineen kiintymisestä sekä elimistöjen jätteistä. Rapautuneet, ilman, kylmyyden, aaltojen vaikutuksesta hienontuneet kivennäisaineet pyrkivät aina samaa päämäärää kohti: mitä lähimmäksi maan keskipistettä. Painovoima, siinä se yleismahti, joka niitten lajittelun suorittaa, kun ne ovat kerran siksi pieniksi murentuneet, että sadevesi, joet ja tuulet kykenevät niitä liikuttamaan. Kuta hienompia hiukkasia rapautumisen kautta syntyy, sitä kauemmaksi ne matkaavat. Suuret paadet jäävät vuorille, kunnes ovat hiekkajyväsiksi murenneet. Rinteille, virtain pohjiin, rannoille jäävät sorat ja hiekat, savet järviin ja suvantoihin, hienoimmat lietteet taas kulkevat jokien suistamoon ja mereen, jossa merivirrat jatkavat järjestelyä, Kuta kauemmaksi etenemme rannasta, sitä hienompia hiukkasia kerrostuu meren pohjalle, kunnes valtameren rauhallisiin syvyyksiin laskeutuvat melkein mittaamattoman hienot ainehituset. Mutta verraten vähäisiä ovat nämä jokien kuljettamat lietteet niiden rinnalla, joita meri itse aaltojen avulla murtaa rannoistaan. Uupumattoman työnsä kautta se murtaa ja helmaansa levittää saaria ja mantereita, jättää kivet, sorat ja hiekat rannoille, kuljettaa lietteet syvemmälle, hienoimmat syvimpiin hautoihinsa saakka. Saadessaan päälle yhä uusia kerroksia alle jääneet kerrokset kivennäisliiman vaikutuksesta kiinnittyvät kallioksi. Siten syntyvät hienoimmista aineista liuskeet, karkeammista hietakivet eli hiekkurit ja vielä karkeammista mukulakivet (konglomeratit). Rouhinnaiset (breksiat), taas ovat musertuneista teräväsärmäisistä kallioaineista muodostuneet. Nämä ovat kerrostuneita kallioisia eli vuorilajeja. Niihin luetaan myös löyhät hiekat, savet ja lietteet, vaikka ne eivät olekaan vielä ennättäneet kiintyä kallioksi. Meressä muodostuneista sedimentärisistä kallioista ja pehmeistä maalajeista pitää yleensä paikkansa, että ne ovat sitä syvemmässä vedessä kerrostuneet, kuta hienompirakeisia ovat.
Myös kemiallisten voimain vaikutuksesta syntyy kerrostuneita kallioita ja kallioaineita. Semmoisia ovat kipsi ja tavallinen keittosuola, joita Saksan maaperässä on suuret aarteet.
Kolmas laatu kerrostuneita kallioita on elimellistä alkujuurta. Näihin kuuluvat kivihiili (myös suoturve), petroli, asfaltti, ynnä kaikki karbonattikivet, kuten kalkkikivet eli kalkkiaiset, näihin piikivet ja fosforitit. Kalkkiaiset ja piikivet ovat syntyneet merivedessä elävien pienen pienien, mutta äärettömän lukuisien eläinten ja kasvien kuorista.
Kallioiksi kovettuessaan voivat kerrostuneet kalliot myös kokonaan kiteytyä, jos ne joutuvat kovan puristuksen alaisiksi, esim. maankuoren poimuttuessa vuorijonoiksi.
Mutta jos nuoremmat kerrokset aina peittävät alla olevia vanhempia, niin miten näitä ensinkään näkyy maanpinnalla?
Kerrosten järkkyminen.
Jos maanpintaa kaikkialla peittäisi yhtämittainen jakso vaakasuoria kerroksia, niin emme tosiaan tuntisi muuta kuin sen kerroksen, joka kullakin paikalla on nuorin, paitsi kaivoksissa ja syvissä virranleikkauksissa. Niin ei kuitenkaan ole asian laita. Enimmäkseen ovat kerrokset kääntyneet kallelleen, niin että niiden päät kohoovat maan pintaan. Voimme siten jotakin seutua kulkiessamme tulla joko nuoremmista yhä vanhempiin, taikka päinvastaiseen suuntaan vanhemmista yhä nuorempiin kerroksiin. Kerroksen leveys maanpinnassa on silloin yhtä suuri kuin sen paksuus, huomioon ottaen, kuinka viistoon maanpinta katkaisee kerroksen pään. Kuta vähemmän kerrokset kallistuvat, sitä viistompaan leikkaa maanpinta niiden päät. Missä aivan nuoret irtaimet maalajit peittävät pohjakalliota ei sen rakennetta eikä geologisia ikäkerroksia tunneta, kuin mikäli ne vuorikaivoksissa tai porausreikäin kautta on puhkaistu. Niin on laita melkein koko Pohjois-Saksassa, jonka huomasimme melkein kauttaaltaan olevan hiekkain, savien ja soitten peitossa.
Jos näine tietoinemme käymme lähemmin tutustumaan Saksanmaan geologiseen karttaan, niin huomaamme vanhimpain alkuvuorten paljastuvan ainoastaan vuoristoissa, kuten Sudeteilla, Erzgebirgessä, Thüringerwaldissa, Fichtelgebirgessä, Baijerin itäisissä rajavuorissa, Spessartissa, Odenwaldissa, Schwarzwaldissa ja Vogeseilla, ja kaikkialla ne muodostavat vuoristojen korkeimmat osat. Tuosta tekisi mieli paikalla päättää, ettei näitten vuorenselänteitten päälle olekaan alkuaikain jälkeen enää tullut maata, ja tämä johtopäätös tuntuu sitä luonnollisemmalta, kun mainitsemme jo etukäteen, että suurin osa maan pinnalla olevista kerrostuneista kallioista on meressä muodostunut. Mutta jos tarkemmin asiaa perätään, niin huomataan piankin, etteivät nuo alkukiviharjanteet suinkaan ole aina olleet niin paljaina. Kalliopeitteet aina nopeimmin kuluvat pois korkeilta selänteiltä, ja selänteet sen vuoksi paljastuvat ensi kädessä nuoremmista kerroksista ja alkukallio tulee näkyviin. Tämä on yleinen ilmiö. Ainoastaan suojaisissa paikoissa voi siellä täällä kukkuloillakin säilyä joku kappale hävinneitä nuorempia peitteitä, ja niistä voimme silloin päättää, että vuoristo on aikoinaan nykyisen alkukallion päällä kantanut yhtämittaisen peitteen nuorempia kallioita, vaikka nämä ovat ennättäneet kulua pois. Saksan alkuaikaiset kalliot ovat pääasiassa granitteja, gneissejä ja kiilleliuskeita, kaikki omasta maastamme hyvin tunnettuja kallioita.