Alpit.
Alppien kohoominen on pääasiallisesti johtunut sivulta päin sysäävien voimien vaikutuksesta. Kerrospeitteet ovat sen kautta poimuttuneet selänteiksi ja laaksoiksi. Mutta sitä myöden kuin vuorijonot ovat kohonneet, sitä myöden on kallio rapautunutkin ja juokseva vesi on harjanteihin uurtanut poikkilaaksoja ja siten syntyneihin syrjäharjanteihin yhä toisia poikkilaaksoja. Vasta tämän kautta vuoristo on saanut nykyisen monimutkaisen muotonsa. Mutta poimutkaan eivät ole säännöllisesti muodostuneet, kuten esim. Sveitsin Jurassa, joka säännöllisen rakenteensa vuoksi on otettu poimuvuorien perikuvaksi, vaan Alppien poimurakenne on monella tavalla häiriintynyt. Hyvin tavallinen ilmiö Alpeissa on, että poimut ovat vähitellen kaatuneet nurin, nuorempia kerroksia siten on joutunut vanhempien alle. Tämä niin kummalta näyttävä mullistus ei kuitenkaan ole tapahtunut äkkiä, vaan vähitellen. Mutta aikain kuluessa se on saanut suuria aikaan. Toisissa paikoin taas ovat suuret vuoret halkeilleet viistoon taikka vaakasuoraankin ja luistelleet paikoiltaan, niin että kerroksien jatkoa saa etsiä pitkäin matkain päästä. Hyvin yleiseen on poimuilmiöön liittynyt halkeilemista ja lohkojen kokoomista tai vajoomista tai kallistumista; tämäkin suurimmassa määrässä rikkoo vuoriston sisällisen rakenteen säännöllisyyttä.
Toisissa paikoissa taas osottaa kerroksien kallistuminen, että poimujen harjat helpommin rapautuvina ovat kuluneet pois ja poimulaaksot siten jääneet kukkuloiksi. Tai on epätasaisuuksia syntynyt sen kautta, että kovat purkautuneet vuorilajit ovat jollain kohdalla suojelleet alaisiaan pehmeitä kallioita ja jääneet koholle, pehmeiden kallioiden rapauduttua pois niiden ympäriltä.
Tapaamme Alpeilla mitä eriaikaisimpia geologisia muodostumia, niinkuin olemme jo ennen nähneet, mutta järkkymisien kautta ne ovat hyvinkin sekaantuneet ja samain muodostumain jatkot erottuneet kauas toisistaan. Yleiseen voimme kuitenkin huomata vuoristossa kolme pääosaa, nimittäin gneisseistä, graniteista, liuskeista y.m. vanhoista kallioista rakennetun keskiosan ja tämän kahden puolen nuorista kalkkiaiskallioista rakennetut Eteläiset ja Pohjoiset Kalkkialpit. Tästä tekisi mieli ensi näkemällä päättää, että Keski-Alpit ovat vuoriston vanhin osa, ja että siis ne ovat olleet manterena aina alkuajoista saakka. Monet seikat kuitenkin viittaavat siihen, että niittenkin päällä on ollut nuorempia kallioita, vaikka nämä ovat rapautuneet ja veden mukana valuneet pois. Koettakaamme näkyvissä olevien geologisten muodostumain, vuoriston rakenteen ja muitten yleisten geologisten seikkain perustuksella muodostaa kuva Alppien geologisista vaiheista.
Alppien muodostuminen.
Silurisella ja devonisella ajalla aaltoili meri koko sillä alueella, missä nykyään mahtava vuoristo kohottaa ilmoille kilometriä korkeita lumisia huippujaan. Tämän meren pohjalle kerrostuivat siluriset ja devoniset liuskeet, joita Alpeilla tavataan. Kivettymiä vertaamalla on tultu siihen johtopäätökseen, että tuo Alppimeri oli avoimessa yhteydessä niiden merien kanssa, jotka samaan aikaan peittivät Böhmiä ja Etelä-Ranskaa. Mutta pohjoisessa tätä merta reunusti vuorijono, joka ulottui Böhmin nykyisistä rajavuorista nykyisen Schwarzwaldin eteläpäähän ja vielä sitäkin edemmä. Keski-Alppien tilalla lienee ollut pitkä saari, taikka meren peittämä matalikko, jolla korallit rakentelivat suunnattomia riuttoja, samoin kuin ne vielä tänä päivänä tekevät tropikin merissä. Vähitellen kohosi pohja, meri pakeni sekä pohjoista että etelää kohti, ja saariston paikalle kohosi hiilikaudella matalakukkulainen vaaramaisema, jonka läntisissä laaksoissa kivettymistä päättäen oli runsas troopillinen kasvullisuus. Jättiläis-sananjalat, kortteet ja liekopuut joutuivat ylämaista alamaihin vieriväin sorain ja hiekkain peittoon ja muuttuivat aikain kuluessa kivihiileksi. Siitä syntyivät Länsi-Alppien hiekkurikallioista löydetyt kivihiilikerrokset. Mutta idästä käsin näyttää tämän vaaramaiseman sisään pistäneen syviä laaksoja, jotka myöhemmin kasvamistaan kasvoivat, kunnes meri jälleen aaltoili koko alppialueella.
Sitten nähtävästi alkoivat ne suuret puserrukset, jotka perma-ajan alussa kohottivat Alpit korkeaksi vuoristojonoksi jyrkkään kallistuvine kerroksineen. Mutta samalla kun kerrokset pusertuivat poimuiksi sivulta päin vaikuttavain voimain sysäyksestä, halkeili myös maa, lohkareet toisin paikoin kohoilivat, toisin paikoin laskeutuivat ja halkeamista purkautui sulia kallioaineita. Niin syntyivät Alppien etelärinteellä Luganon ja Bozenin omituiset porfyrikalliot. Alppien pohjoisella rinteellä sitä vastoin ei tapahtunut samanlaisia vajoomuksia, ja sen vuoksi on Baijeri vielä tänä päivänä ylänköä, eikä tällä puolella tavata nuorempia purkautuneita kallioita. Vuoristo rapautui, sitä myöden kuin kohosikin, siten syntyneet sorat ja hiekat muodostivat hiekkureita ja mukulakiviä. Sekä pohjoisella että eteläisellä rintamalla kerrostui mereen kerrostumistaan kalkkiaista lukemattomien pienien merieläinten kuorista, ja kalkkiaiseen sekaantui hienompia lietteitä, joita vuorijoet kuljettivat mereen.
Levollisemmat näyttävät Alppien vaiheet olleen triaskaudella. Vuoristo näyttää silloin joko pysyneen ennallaan, taikka vähitellen vajonneen. Vuoret rapautumistaan rapautuivat, alenemistaan alenivat. Kahden puolen jatkoivat korallit rakennustöitään. Sen aikuisia koralliriuttoja tavataan nykyään pohjoisessa rintamassa Dachstein-Alppien kukkuloilla, eteläisellä puolella taas Dolomittien omituisilla laakaselänteillä. Pohjoisella puolella oli kaikesta päättäen yhä vielä tuo vuorijono, joka erotti Alppimeren Pohjois-Saksan merestä, ja tämä välikynnys lienee syynä siihen, että triaskauden ajan peitteet Alpeilla ovat niin eri tavalla kehittyneet, kuin varsinaisella saksalaisella alueella, niinkuin jo edellä huomautimme.
Jura-ajalla meret kahteen kertaan peittivät melkein koko alppialueen, ainoastaan vuoriston keskusta ja tuo Geneven seuduilta Böhmiin laajassa kaaressa ulottuva ikivanha pohjoinen vuorijono pysyivät veden yläpuolella. Meret olivat osasta niin syviä, että niitten pohjalle kerrostui ainoastaan hienoimpia lietteitä, joita nykyään tapaamme harmaina ja punaisina kalkkiaisliuskeina.
Vähitellen maa jälleen laajeni, meret pakenivat itää kohti ja alppialueelle tekivät tuloaan uudet, liitukauden elimistöt. Lännestä käsin näyttää meri sitä vastoin vallanneen yhä enemmän alaa ja olleen avoimessa yhteydessä Ranskan liitumeren kanssa, jopa pohjoisellakin puolella peittäneen aloja, jotka siihen saakka olivat olleet mantereina. Ennen mainittu ikivanha vuorijono, joka kaarena kulki Keski-Saksan vuoristokynnyksen kohdalla, oli vähitellen aikain kuluessa rapautunut aivan matalaksi ja painui vihdoin liitukauden mereen. Mutta Alpit sitä vastoin nyt kohosivat kohoomistaan. Silloin syntyivät arvatenkin nykyiset Pohjoiset Kalkkialpit, jotka juuri muodostavat Saksanmaan rajoihin kuuluvan Alppirintaman. Lännessä tämä vuoristo tertiäriajalla vielä joutui meren peittoon, mutta Itä-Alpeissa se on siitä pitäen pysynyt manterena. Silloisten mantereitten rapautumisen kautta syntyneitä kallioita ovat flysch ja muut samanaikaiset hiekkurit ja mukulakivet. Etelässä meri eteni Keski-Alppeihin saakka, kerrostaen pohjalleen paljon merkeleitä, mutta peräytyi sitten pian uudelleen, koska idästä käsin oli tulossa uusi maankohoominen. Seurasivat sitten ne suuret korkeusmuutokset, jotka kaikkiallakin maapallolla ovat tertiäriajalle ominaiset.