Samaan aikaan, kuin Alppien pohjoisella ja eteläisellä puolella mereen kerrostui valtavan vahvoja nummulittikalkkiaisia ja hiekkureita, kohosivat Kalkkialpit niin korkeiksi, että ne arvattavasti olivat kolmatta osaa nykyistään korkeammat. Tämän kolmannen kohoomisen aikana purkautui Alppien eteläpuolella laajain vajoomuksien yhteydessä jälleen valtavia laavapeitteitä, basaltteja ja trakyttejä, varsinkin Adigen laaksossa. Pohjoispuolella taas syntyivät riistävien voimain vaikutuksesta nykyiset molassit.
Jääkausi Alpeilla.
Osaksi on Alppien nykyisistä muodoistaan myös kiittäminen jääkautta, jolloin ne kokonaan olivat ikuisen lumen ja maajäätikön peitossa. Näiden jäätiköiden pohjaravat eli morenit osottavat nykyään kaukana Alppien eteismaalla, minne saakka glacierikielet silloin ulottuivat, järvet, vierinkiviharjut ja hioutuneet kalliot reittejä, joita ne kulkivat. Rhonen jäätikkö, joka nykyään päättyy korkealla Wallisin vuorilaaksossa, ulottui jääkauden aikana Ranskaan aina Lyoniin saakka. Koko Sveitsi oli maajään peitossa. Rheinin nykyistä uomaa pitkin valui Bodenjärven kautta jäävirta, joka Tonavan laakson yli kuljettuaan päättyi vasta Laaka-Juran juurella. Illerin, Lechin ja Isarin laaksojen jäätiköt eivät ulottuneet niin pitkälle, mutta Inn-laakson vanhan glacierin päätemoreneja on löydetty aina Chiemseen luoteispuolelta nykyisen Wasserburgin luota. Kaikkialla osottavat Alppien alemmilla rinteillä hioutuneet kalliot jääkauden glacierien vaikutusta ja jäätiköiden kuljettama sora ja rapa peittää Alppien eteismaan kauas lakeuksille saakka, Jääkauden jättämistä moreneista ja vierinkiviharjuista se on suureksi osaksi saanut nykyisen ryhmyisen pintansa.
Selvimmin ilmaisevat alppijärvet näitten jääkauteen glacierien reittejä, Varmana pidetään nykyään, että tuo alppijärvien kielikuva, josta olemme aikaisemmin kertoneet niin innostunein sanoin, on juuri jäävirtain muodostama. Mutta ainoastaan ne järvet ovat säilyneet, joita jäätiköt koversivat vuorisolain edustalle, ja joista tuli verraten hyvin syviä; etäämpänä lakeuksilla tulivat järvet matalampia ja sen vuoksi pikemmin maattuivat, — niinkuin on meidänkin maassamme suureksi osaksi tapahtunut ja yhä vieläkin tapahtuu. Mutta epäilemättä säilyneetkin syvät järvet vähitellen maattuvat niistä runsaista lietteistä, joita voimalliset alppipurot riistävät mukaansa ja järviin kuljettavat. Rhein on jo rakentanut melkoisen suistamon Bodenjärveen, jonka Rhein-glacieri koversi. Mutta kymmeniä-, ehkä satojatuhansia vuosia kuluu, ennenkuin se jaksaa järven kokonaan täyttää.
Tonava, joka nykyään lähtee Schwarzwaldin rinteiltä maanalaisesta lähteestä, alkoi jääkaudella Rheinin jäätikön päästä. Vasta ne pohjaravat, joita jäätikkö sulaessaan ja peräytyessään jätti jälkeensä, loivat Rheinin ja Tonavan vesialueitten välille vedenjakajan.
Oppineet luulevat voivansa muodostuksista päättää, että tertiäriaikaa myöhempiä jääkausia on oikeastaan ollut neljä, taikka että samassa jääkaudessa ainakin on ollut neljä selvästi toisistaan eroavaa vaihetta. Väliaikoina jäätiköt sulivat melkoisesti ja vuoristojen alemmat liepeet paljastuivat ilmastollisten vaikuttimien hävitettäviksi. Alppilaaksot siitä syvenivät, kukkulat ja rinteet kävivät jyrkemmiksi, harjanteet terävämmiksi.
Jääkauden leima Eteismaassa.
Alppien eteismaassa huomaamme selvään kolme eri maisemavyöhykettä, joiden nykyisen luonteen jääkausi on määrännyt. Eteläisin ulottuu Alppien juurelta järvivyöhykkeen toiselle puolelle ja on morenipohjaista kunnasmaata järvineen, lampineen ja suottuneine syvänteineen. Tämän vyöhykkeen edustalla on pohjoisessa sora- ja hiekka-alue, joka verkalleen kallistuu pohjoista ja itääkin kohti; sekin on kauttaaltaan maajään pohjarapaa, mutta maajäätikön sulaessa lajitteli vesi ravan, jättäen huuhdottua soraa ja hiekkaa tämän alueen pintapeitteeksi. Hiekka läpäisee helposti vettä, samoin kuin sorakin, sadevesi vaipuu nopeaan läpäisemättömiin pohjakerroksiin saakka ja valuu niitä pitkin Tonavaa kohti. Hiekka- ja sora-alue on sen vuoksi kuivaa ja hedelmätöntä, enimmäkseen metsämaata. Ainoastaan syvissä laaksoissa ja alueen ulkoreunalla, jossa hiekkapeite on ohuempi, pohjavesi kohoo pinnalle ja synnyttää soita. Siitä ovat syntyneet Dachaun ja Erdingenin laajat suot; ne eivät ole umpeen suottuneita järviä, vaan suottuneita sorakenttiä. München on tämän sora-alueen keskellä. Kolmas alue on lähempänä Tonavaa. Siellä emme enää tapaa jääkauden peitteitä, vaan alue on osasta erinomaisen hedelmällistä tertiärikauden maata, johon hävittävät voimat ovat muovailleet melkoisia kunnaita ja laaksoja. Tonava ei kaikkialla juokse tämän laakson pohjoista reunaa, vaan on toisin paikoin uurtanut uomansa kappaleen matkaa Laaka-Juran sisään. Tämä omituinen ilmiö saa selityksensä siitä, että tasanko, jonka pohjoista reunaa virta aikanaan juoksi, on kulunut matalammaksi, joten on paljastunut Jura-vuoriston peruskallioita tasangon alta. Mutta aleneminen tietysti tapahtui aina nopeammin Tonavan uoman kohdalta kuin muualta, ja siitä syystä Tonava ennätti sahata paljastuvaan vuoreen uoman, ennenkuin tämä ennätti kohota kierrettäväksi. Näin selvitetään se seikka, että Tonava nykyään oikullisesti katkoilee kallionnokkia, joita ei olisi ollut vaikea kiertääkään.
Niinkuin edellisestä on selville käynyt, on Alppien eteismaa kautta geologisten aikakausien, mikäli sen vaiheita tunnemme, ollut meren pohjana kahden rinnan kulkevan vuoristoalueen välillä. Vasta tertiäriajan jälkipuoliskolla se kohosi kuivaksi maaksi, kohosi niin korkealle, että Etelä-Saksan ylänkö nykyään on Kastilian jälkeen Europan korkein ylänkömaa.
Luojan taltta nykyisissä Alpeissa.