Voimme jakaa nämä mannun aarteet neljään ryhmään: suoloihin ja kivennäislähteihin, palaviin kivennäisaineihin, metalleihin ynnä irtaimeen maakamaraan, jonka laatu määrää kasvullisuuden ja viljelyksen edellytykset.
Keittosuola.
Keittosuolasta ei ole Saksassa puutetta, vaikkeivät ilmastolliset olot olekaan semmoisia, että suolaa voitaisiin valmistaa Pohjanmeren vedestä haihduttamalla, niinkuin Välimeren kuivissa maissa. Saksassa on mantu sitä rikkaampaa suolasta, vaikka tämä suola onkin syvällä maakerroksien välissä. Toisin paikoin maanalaiset suolakerrokset maanpinnalta vuotavan veden vaikutuksesta vähitellen sulavat ja sitten suolalähteinä kumpuavat esiin maanpintaan. Näin tapahtuu varsinkin Alppien juurella monessa kohden. Tästä kylläistetystä suolavedestä valmistetaan puhdistamalla ruokasuolaa. Mutta enimmäkseen on suola maan sisässä säilynyt kiinteänä kalliona, jota louhitaan ja kovina kappaleina kohotetaan ilmoille.
Jo vanhat germanit ja vielä heitä ennen keltiläiset käyttivät hyväkseen varsinkin suolalähteitä. Siitä on nykyaikoihin saakka säilynyt todistuksia. Luoteis-Alpeissa oli suolateollisuus jo roomalaisia vanhempina aikoina niin kehittynyt, että suolalähteitä omistavat heimot tällä teollisuudella elivät, jopa rikastuivatkin, kuten monet muinaistieteelliset löydöt ovat osottaneet.
Olemme jo ennen huomauttaneet, että maanalaiset suolakalliotkin alkuaan ovat merisuolaa, joka on kiteytynyt omituisissa maantieteellisissä oloissa kylläistetystä suolavedestä. Kaspianmeren rannalla esim. muodostuu Kara Bugas nimisessä lahdelmassa vielä tänä päivänä samanlaista suolakalliota. Suolan kiteytymisen ehtona on, että lahti särkän kautta eroaa merestä, ei kuitenkaan kokonaan, sillä siitä vedestä, mikä lahteen kerrallaan mahtuu, ei vielä tulisi hyvinkään paksua suolakerrosta. Särkän tulee olla siksi matalan, että merestä pääsee suurilla tulvavuoksilla virtaamaan lahteen yhä uutta vettä, sitä myöten kuin entinen haihtuu. Haihtumisen kautta vesi käy yhä suolaisemmaksi, ja kun vesi on sitä raskaampaa, kuta suolaisempaa, niin vaipuu pohjaan vähitellen yhä suolaisempaa ja suolaisempaa vettä. Tämä pohjavesi on vihdoin kylläistykseen saakka suolaista, siitä alkaa erota suolakiteitä, jotka vaipuvat pohjaan, ja vihdoin syntyy koko järveen kiinteä suolapohja, joka vahvenemistaan vahvenee, kuta kauemmin luonnonsuhteet pysyvät suolan muodostumiselle edullisina. Siten voi lopulta melkein koko merenlahti muuttua kiinteäksi suolakallioksi. Samoin muodostuu suolakallioisia arojärvissä, joiden vesi käy yhä suolaisemmaksi jokien suola-aroista liuottamista suoloista. Suolamuodostuksen ehtona on, paitsi soveliaita lahdelmia ja särkkämuodostuksia tai suolajärviä, myös kuiva ilmanala. Saksanmaalla näyttää vallinneen moinen ilmanala varsinkin permakaudella ja triaskaudella, koska vahvimmat suolakalliot tavataan juuri näiden aikakausien kerroksissa. Valtavimmat suolakalliot on purauksien kautta löydetty Pohjois-Saksan alangon löyhäin maapeitteitten alta. Kuuluisin on Stassfurtin kaivos Harzista juoksevan Bodejoen varrella, lähellä Magdeburgin kaupunkia. Mutta samanlaisia laajoja ja valtavan vahvoja suolakerroksia on muuallakin, muun muassa Berlinin seuduilla, missä joku kymmenkunta kilometriä pääkaupungin eteläpuolella suolakallio tuli vastaan jo 89 metrin syvyydessä, ja samaa kalliota kesti aina 1,273 metrin syvyyteen, jolloin puraus oli teknillisten vaikeuksien vuoksi keskeytettävä. Purattua suolakalliota oli siis 1,184 metriä vahvalta, eikä pohjaa vielä tavattu. Nämä numerot antavat vähän aavistusta siitä, kuinka suunnattomia suola-aarteita täällä on mannun kätkössä.
Tavallinen keittosuola ei suinkaan ole ainoa, eikä arvokkainkaan niistä suoloista, joita maan sisästä nostetaan. Monenlaisia muita suoloja esiintyy keittosuolan (natriumkloridin) ohella, samoja kuin suolaisessa merivedessäkin. Lisäsuoloista, joitten pohjalla on kehittynyt erittäin kukoistava kemiallinen teollisuus, ovat mainittavat ensi sijassa kalisuolat, joitten hyöty maanviljelykselle alkaa olla meilläkin joka miehelle tunnettu asia.
Kalisuolat.
Maa Harzin pohjoispuolella on täynnään kalisuoloja ja magnesiumisuoloja (magnesiumisuoloista merivesi saa kitkerän makunsa). Ne ovat kerroksissa puhtaan vuorisuolan päällä. Voimaperäiselle maanviljelykselle ovat fosforihappoiset suolat ja alkaliot välttämättömiä apulannotuksia. Fosforihappoisia suoloja on ollut verraten helppo hankkia eri osista maapalloa, mutta aina vuoteen 1843 saakka, jolloin Stassfurtin suolakerrokset avattiin, ei ollut mitään mahdollisuutta korvata kaliumia, jonka maa satoja antaessaan menettää. Tuhka, jota ennen käytettiin tähän tarkotukseen, oli käynyt liian kalliiksi metsäin vähettyä ja viljelyksen voimistuttua. Puute tuli poistetuksi vasta 1860 luvulla, jolloin Stassfurtin kalisuola-aarteita ruvettiin maanpinnalle nostamaan. Näitten suolain avulla on Saksan maanviljelyksen ollut mahdollista likimain pitää puoliaan valtameren takaista kilpailua vastaan. Kalisuoloja sisältäviä kerroksia on löydetty alalta, jonka halkaisija on noin 80 kilometriä.
Stassfurtin suolakalliot.
Stassfurtin keittosuolakallio on ohuimmilta kohdilta noin 300 metriä vahva. Kerroksien asento on vino, joka ilmaisee maankuoren tälläkin paikalla olleen suolamuodostuksen jälkeen järkkymisen alaisena, vaikkapa onkin pinta nykyään tasankoa. Keittosuola ylemmissä kerroksissa vähitellen muuttuu polyhalitti nimiseksi suolakivennäiseksi, joka sisältää kaliumin, magnesiumin ja kalciumin rikkiyhdistyksiä. Tämän kerroksen päällä on kieserittikerros, keittosuolaa yhdessä kieseritin (vesipitoisen rikkihappoisen magnesiumin) kanssa, sitten karnallittikerros (kaliumin ja magnesiumin klooriyhdistyksiä), sekä vihdoin toisin paikoin kainittikerros. Karnallitti- ja kainittikerroksien päällä on suolasavea ja tämän päällä paksu peite anhydrittiä, s.o. vedetöntä kipsiä. Ja anhydritin päällä vihdoin on triaskauden hiekkureista ja kalkkiaisista kate.