Tähän geestitasankoon vanhat joet uursivat syviä laaksoja, jotka ulottuivat kauas nykyiseen Pohjanmereen saakka, koska Pohjanmeren pohja jääkauden jälkeen oli pitkät ajat manterena. Kun sitten meri eteni maan vajotessa ja rantain syöpyessä aaltojen hankauksesta, niin nämä vanhat laaksot joutuivat veden alle. Mutta yhä vielä ne tuntuvat meren pohjassa kauas Pohjanmeren syvemmille seuduille. Myöhemmin aallot alkoivat vuorostaan maata rakentaa, kun rantameren syvyys oli siihen sopiva. Ne kasasivat särkkiä matalain mutkain eteen, rakensivat samanlaisia kielekkeitä, kuin nykyään tapaamme Itämeren haffien eli sulkioitten suulla. Joet täyttivät sulkiot lietteillään ja kasvullisuus auttoi maattumista. Rantasärkkäin suojelevan dyynivyöhykkeen taakse jäi ainoastaan vähäpätöisiä lahdelmia ja järviä, suurin osa sulkioista oli muuttunut joko suoksi taikka lihavaksi marshimaaksi. Näin maattui se avara matala merenlahti, joka ennen täytti suuren osan nykyisestä Hollannista ja johon Rhein, Maas ja Schelde purkivat lietteiset vetensä. Roomalaisten aikana nykyisen Zuyderseen kohdalla oli jäljellä ainoastaan pieni Flevojärvi tämän merenlahden viimeisenä jäännöksenä.
Mutta maa näyttää edelleen vajonneen. Maattuneet lietemaat suureksi osaksi vajosivat vuoksen yläpintaa alemmaksi ja aallot pääsivät siten hävittämään dyynivallia. Siitä alkoi Pohjanmeren rannikolla kamala hävityksen aika. Maan sortumista ulottui Schelden suistamosta aina Jyllannin rannoille saakka. Tämä tapahtui historiallisella ajalla, keskiajalla. Tulvavuoksilla dyynisärkät murtuivat monesta kohdasta, katkesivat saariksi, ja takana olevat marshit kylineen kaupunkineen hautaantuivat aaltoihin, lietteet huuhtoutuivat pois ja entiset vihannat marshit muuttuivat missä pysyviksi merenlahdiksi, kuten Zuydersee, Dollart ja Jade, ynnä Schelden ja Maasin suistamot, missä wattimereksi, ollen vuoksen aikana merenä, mutta luodevedellä maana. Tätä menetettyä maata koettaa ihminen nyt vähitellen vallottaa takaisin ja saattaa uudelleen viljelykseen.
Pohjois-Saksan alanko Elben itäpuolella eroo melkoisesti geestistä. Jääkautiset peitteet ovat vaihtelevammat, koska täällä viimeinenkin jääkausi on ollut maata muotoilemassa. Molempien pohjarapain ja niistä huuhtoutuneitten jokihiekkain erilainen esiintyminen maanpinnalla vaikuttaa, että Elben itäpuolella hedelmällinen savi ja hedelmättömät karut hiekkamaat moninaisemmin vaihtelevat. Mutta tuulimultaa, "lössiä", joka Etelä-Saksassa peittää laajoja aloja ja on monen sikäläisen seudun hedelmällisyyden pohjana, sitä on Elben itäpuolellakin niukalti, ainoastaan alueen eteläreunalla.
Pohjois-Saksan esiaikaiset jokilaaksot.
Olemme jo ennen maininneet ne omituiset leveät laaksot, jotka kulkevat Baltisen maanselän ja Eteläisen maanselän välimailla idästä länteen, joita sekä nykyiset joet että kanavat osaksi käyttävät. Niilläkin on omituinen alkuhistoriansa. Ne ovat jääkauden jälkiaikain luomia, ne kertovat pohjoisen maajäätikön viimeisistä vaiheista. Näitä laaksoja luullaan jääkauden jälkeisten jokien uomiksi, jonka vuoksi niitä nimitetäänkin "esiaikaisiksi jokilaaksoiksi" (Urstromtäler). Laaksot syntyivät sitä myöden, kuin maajäätikkö peräytyi pohjoista kohti. Jäätikön seisahtuessa Keski-Saksan vuoristokynnykseltä laskevat joet virtasivat yhteen valtajokeen, "esiaikaiseen Weichseliin", joka seuraili jäätikön eteläreunaa ja laski Pohjanmereen. Tähän vanhaan Weichseliin sekä Oder että Elbe kaikkine syrjäjokineen laskivat. Maajäätikön vanhoja reunalaaksoja yhdistävät toiset laaksot, jotka kulkevat niiden poikki etelästä pohjoiseen. Niiden arvellaan syntyneen siten, että jäätikön peräytyessä esiaikainen valtajoki ja sen varrella patoutuneet järvet jääreunan väistyttyä murtautuivat pohjoiseen, muodostaakseen uuden valtajoen järvineen ja uuden jokilaakson maajäätikön uuden reunan eteen. Nykyiset joet kulkevat missä itä-länsilaaksoja, missä etelä-pohjoislaaksoja seuraillen, ja siitä saa selityksensä Pohjois-Saksan jokien omituinen polvinen juoksu.
Näin on jääkauden jättämä pohjamoreni muodostunut saarekkeiksi, joitten välillä on lakeita laaksoja, laaksoissa huuhtoutuneita hiekkoja entisten virtain kohdalla, tai vanhain järvien tilalla hedelmällisiä lietteitä. Koska tärkeimmät rautatielinjat kulkevat näitten vanhain laaksojen pohjia, niin matkustaja sen vuoksi Brandenburgin läpi ajaessaan enimmäkseen näkee vain nummia, joilla vielä on siellä täällä korkeita vanhoja dyynejäkin, muistuttamassa esiaikoja, jolloin tämä alue oli hedelmätöntä kasvutonta aroa. Missä viimeisen jäätikön pohjarapa on huuhtomatonta, siellä se on jotenkin hedelmällistä rapasavea. Tällä alueella sen vuoksi korkeammat maat yleensä ovat hedelmällisempiä, kuin nuo vanhat joenpohjat.
Kuta lähemmäksi Itämerta saavumme, sitä selvemmäksi käyvät jääkauden muodot. Maajäätikön pohjamoreni on kasaantunut korkeiksi mäiksi varsinkin niillä seuduin, missä vanhat päätemorenit ovat. Tapaamme täällä vierinkiviharjujakin, vaikkei niin runsaasti ja niin suuria, kuin omassa maassamme. Toisissa paikoissa taas nähdään samanlaisia syviä pyöreitä hautoja, kuin meidänkin kangasmaillamme Baltisella maanselällä on morenin kuoppiin jäänyt vettä, ja siten ovat syntyneet nuo lukemattomat järvet ja vesistöt.
Matkustaja vaeltaessaan Saksanmaan maisemien läpi kummastelee kylläkin useatakin maiseman omituisuutta, mitä hän sattuu tiellään havaitsemaan, mutta useimmat näistä piirteistä, useimmat lehdet alkuaikain suuresta kehityshistoriasta makaavat nykyään runsaan vihannuuden, voimallisen viljelyksen peitossa, ja vähänpä hän niistä päältä katsoen selvää saa. Niitten selvittäminen onkin kysynyt pitkällistä ja etevimpäin tutkijavoimain työtä. Mutta vaikka niiden ymmärtäminen saattaakin näyttää enemmän tiedonhalun kuin käytännöllisen hyödyn tyydyttämiseltä, niin osottanee kuitenkin seuraava silmäyksemme mannun aarteihin ja maakamaran viljelysedellytyksiin, että maan geologisen kehityshistorian tuntemisella on myös erinomaisen suuri käytännöllinen merkitys.
Mannun aarteet ja maakamara.
Tehdessämme selkoa Saksanmaan maakerroksista olemme jo nähneet, kuinka luonto äärettömän pitkän kehityksensä aikana on kerroksien väliin latonut kivennäisaarteitaan ja elimellisen elämän jätteitä, ikäänkuin varastohuoneen hyllyille kerran syntyvän ihmiskunnan esiin kaivettaviksi.