Samanlaista juuri on suureksi osaksi Pohjois-Saksa. Käymme nyt tutkimaan näiden muusta Saksasta eroavien muotojen syitä.
Pohjois-Saksan alanko jääkauden muotoilema.
Kauan pysyivät arvotuksena Pohjois-Saksan alangon irtaimet maapeitteet ja niihin hautaantuneet, paikkakunnan kalliopohjalle kokonaan vieraat paadet. Kiven kokoomus viittasi siihen, että ne olivat kotoisin Skandinaviasta. Samoin kuin nuo vieraat paadet, samoin tuli vihdoin selityskin Skandinaviasta. Siellä oli nykyisten pintamuotojen tutkiminen lopulta johtanut siihen tulokseen, että koko Pohjola on tertiäriajan jälkeen ollut samanlaisen laajan maajäätikön peitossa, kuin Grönlanti meidän aikoinamme. Tästä sai samalla selityksensä Pohjois-Saksan alangon muodostushistoria. Huomattiin tuon maajäätikön ulottuneen Saksaan saakka, niin uskomattomalta kuin se tuntuikin, peittäneen koko Pohjois-Saksan alangon aina Keski-Saksan vuoristokynnykseen saakka. Tämän maajäätikön pohjarapaa on Pohjois-Saksan alanko, sen tuomia ovat nuo lukemattomat suuret ja pienet kulkupaadet.
Pohjarapa eli moreni ei kuitenkaan ole enää samanlaista, kuin se oli maajäätikön alta paljastuessaan. Juokseva vesi on sitä jäätikön peräydyttyä monella tavalla lajitellut. Missä se puhtaammaksi huuhtoutui, siihen jäivät laajat hietikot, nykyiset kankaat, tyvenempien vesien alle taas savikoita. Mutta missä moreni semmoisenaan säilyi, kuten esim. Baltisella maanselänteellä, siellä jäi maanpinnaksi tosin kivinen, mutta siitä huolimatta jotenkin viljava rapasavi. Toisin paikoin ovat nämä jääkauden tuomat irtaimet peitteet parikinsataa metriä vahvat. Ainoastaan muutamassa harvassa kohdassa pistää peruskallio polveaan morenipeitteen läpi, ja huonosti on sille käynyt, missä se vain tapahtuu. Maajäätikkö ensinnäkin hioi kalliota, samalla tavalla kuin meidänkin maassamme kaikkialla — muualla Saksassa tapaa moisia hiottuja kallioita ainoastaan Alpeilla ja korkeimmilla keskivuorilla, joilla oli jääkaudella omat maajäätikkönsä — ja nykyään ihminen niitä murtaa, minkä ennättää. Niinpä ovat kivilouhimot niin nopeaan syöneet Rüdersdorfin kalkkikallioita Berlinin eteläpuolella, että kallio nykyään on saman verran kuopalla, kuin se ennen kohosi ympäristön yläpuolelle. Nämä kohdat, ynnä monet puraukset osottavat kuitenkin, että Pohjois-Saksan alangolla on jääkautisten peitteitten alla vahvat peitteet varhaisempien geologisten aikakausien kerrostuneita kallioita, lähinnä tertiärikauden muodostumia, vaikka alue näyttääkin olleen maata tertiäriajan keskivaiheilta saakka. Syvällä maan uumenissa piilevästä sitkaskivestä on löydetty valtavat määrät kipsi- ja suolakerroksia, joista toisin paikoin kohoo suolalähteitä maan pinnallekin. Tertiärikauden muodostumissa taas on suuria ruskohiilikerroksia. Mutta koska tertiäriset kerrokset ovat täynnään halkeamia ja maankappalten keskinäiset asennot ovat muuttuneet, niin osottaa tämä, että Pohjois-Saksan alanko on sen jälkeen ollut järkkymäin alainen. Ehkäpä on Baltinen maanselänne, joka kaarena kiertää Itämeren etelärantaa, syntynyt noiden järkkymäin kautta, pidättäen sitten kynnyksenä enemmän pohjarapaakin päälleen, kuin monet muut seudut. Vieläpä jääkautisetkin peitteet ovat olleet tektonisten järkkymisien alaisia. Suomi vajosi jääkaudella jääkuorman painosta niin syvälle, että se jäätikön sulattua oli suurimmaksi osaksi meren peitossa, ja vanhoja sen aikuisia rantaviivoja tapaamme nykyään jonkun satakunnan metriä korkealla kuivalla maalla. Tiirismaalla esimerkiksi näkyy vielä selvä vanha merenranta. Mutta Pohjois-Saksa sitä vastoin näyttää siihen aikaan olleen nykyistään korkeammalla — maajäätikkö oli siellä jo paljon ohuempaa kuin meidän maassamme — ja Itämeren etelärannikko on sen jälkeen jonkun verran vajonnut. Siten ovat esim. meripihkakerrokset joutuneet merenpinnan alle.
Kahden maajäätikön erilaiset pohjaravat.
Samoin kuin Alpeilla, samoin Pohjois-Saksan alangollakin erotetaan useita eri jääkausia, taikka samassa jääkaudessa useita "heilahduksia". Maajäätikkö on milloin edennyt, milloin peräytynyt, laajin oli viimeistä edellinen maajäätikkö. Se ulottui muutamia satoja metrejä korkealle Keski-Saksan vuoristokynnyksenkin rinteille, ohi Harzin Thüringerwaldiin, Erzgebirgeen, Sudetteihin ja Karpatteihin saakka. Niin kaukana tapaamme suurempia tai pienempiä skandinavisia kulkukiviä, mutta varsinainen pohjarapa on täällä etelämmässä melkein kaikkialla, jo hajaantunut ja tullut perinpohjin uudelleen lajitelluksi. Viimeisen maajäätikön pohjamoreni ei ulotu niin pitkälle etelään, vaan sen rajan tapaamme jo Altmarkin, Magdeburgin ja Breslaun seuduilla. Tämän viimeisen maajäätikön peräytymisasteita osottaa pitkä jono päätemoreneja, Salpausselkään verrattavia, vaikkei yhtä yhtenäisiä harjuja, jotka kaartaen ympäröivät Itämeren etelärantaa.
Molempain viimeisten maajäätiköiden eri laajuudella on ollut ratkaiseva vaikutus Pohjois-Saksan alangon nykyisiin irtaimiin peitteisiin ja niiden viljelyskelpoisuuteen.
Jääkauden peitteitä tarkastellessamme huomaamme Pohjois-Saksan alangolla kaksi selvään toisistaan erotettavaa osaa. Niiden rajana on jotenkin tarkkaan Elbe.
Pohjanmeren entisiä vaiheita.
Elben suistamon ja Rheinin suistamon välillä löytyy ainoastaan vanhemman jääkauden pohjarapaa. Tämä on paljon hedelmättömämpää. Sitä on tuo ennen mainitsemamme karu geesti. Geesti on enimmäkseen vanhoja hiekkoja, joita tuuli on maajäätä seuranneina aroaikoina useissa paikoin puhaltanut dyyneiksi. Missä tämä morenipohja on kuivaa, siellä on hedelmätöntä nummea, missä taas kosteata, siinä laajat kohosuot.