Böhmi on ilmeisimpiä esimerkkejä siitä, kuinka geologinen menneisyys saattaa ratkaisevasti vaikuttaa maitten nykyisiin valtiollisiin ja kansallisiin oloihin, sanalla sanoen niiden historiaan. Böhmi on ikäänkuin tshekkiläinen saari keskellä saksalaisuutta, turhaan ovat germanilaisuuden aallot joka puolelta koettaneet sitä vallottaa. Samoin se on geologisten vaiheittensa ja rakenteensa puolesta ikäänkuin saari, kova yhtenäinen maankappale, joka ikiajoista saakka on vastustanut kaikkia poimuttavia, ylentäviä ja alentavia voimia, joitten olemme huomanneet tekevän Saksanmaan geologisen menneisyyden niin vaiherikkaaksi, sen nykyisen rakenteen niin monimutkaiseksi.
Böhmi on geologisesti katsoen Europan merkillisimpiä seutuja. Samoin kuin maantieteellisellä, samoin se geologisellakin kartalla jyrkästi erottautuu ympäristöstään. Etelässä ja lounaassa ensinnäkin huomaamme valtavan kappaleen vanhoja kiteytyneitä kallioita, jotka käsittävät Böhmerwaldin ja sen kanssa rinnan kulkevan Bayrischerwaldin, Etelä-Böhmin, ynnä molempain Itävaltain ja Mährin läheiset osat. Tapaamme tällä alueella kaikkialla samoja vuorilajeja kuin omassakin maassamme, granitteja, gneissejä, kiilleliuskeita, vanhimpia saviliuskeita, jotka kaikki ovat aikaisimpiakin elollisia jäännöksiä sisältäviä kallioita vanhemmat. Vasta tämän alueen pohjoispuolella, Böhmin maljauksessa, tulee vastaan myöhempiä, vaikka naapurimaihin verraten kylläkin vanhoja muodostumia, ensinnä kambrion, sitten silurikauden peitteitä, joille Prag on rakennettu, ynnä muita paleotsoisia muodostumia.
Yllä mainittu ikivanha runkokappale (Rumpfscholle) on vielä siitä merkillinen, että sen päällä tuskin on ollutkaan uudempia geologisia peitteitä. Se on toisin sanoen kautta aikain ollut saarena, silloinkin kun meret ovat aaltoilleet sekä Alppien että Keski-Saksan vuoristokynnyksen seuduilla, jopa Sudetitkin alleen haudanneet. Böhmerwald ja Bayrischerwald, joiden poimusuunta on kaakosta luoteeseen, samoin kuin vuoristojen omakin suunta, ovat viimeinen jäännös korkeasta alppijonosta, joka näyttää niiden paikoilla kohonneen samaan aikaan, kuin Kaledonian vuoristo ulottui Skotlannista Norjaan, siis silurikauden ja devonikauden vaiheilla. Äärettömän pitkäin aikain kuluessa ovat hävittävät voimat näin voineet riistää tätä vuoristoa, ja niinpä se onkin rapautunut ja kulunut runkoansa myöden. Yhtenäinen vuoriselänne on hävinnyt, rakenteen muinoinen yhtenäisyys tulee näkyviin vain kerrossaumojen suunnasta. Vanhat harjanteet ovat hajautuneet lukemattomiksi kukkuloiksi, joilla ei ole mitään yhtenäistä järjestystä, sillä ne eivät enää ilmaise poimuaaltoja, vaan kallioitten erilaista kovuutta. Arberin kukkula Böhmerwaldissa kohoo kuitenkin vielä yhtä korkealle, kuin Schwarzwaldin ja Vogesien korkeimmat tunturit. Böhmerwaldin ja Bayrischerwaldin välille on jäänyt ympäristöään korkeammalle toistakymmentä penikulmaa pitkä ihmeellinen luonnonmuuri, "Pfahl", joka selvään osottaa erilaisen rapautumisen vaikutusta maan muotoilussa. Pfahl nimittäin on pystyyn kääntyneen kvartsittikerroksen reuna, joka on paremmin kestänyt rapautumista, kuin ympärillä oleva kallio ja sen vuoksi jäänyt korkeana muurina koholle ainaiseksi luonnonihmeeksi. Pfahlin kvartsittiin perustuu lasiteollisuus, josta väestö suureksi osaksi saa elatuksensa näissä etäisissä, harvaan asutuissa, laajain metsäin peittämissä vuoriseuduissa.
Vaikka Böhmin maljaus eli kattilasyvänne nykyään onkin matalammalla kuin sitä ympäröivät vuoret, niin on se kuitenkin ikivanhoista ajoista saakka ollut ylänköä, joka on kohonnut melkein koko muuta Europpaa korkeammalle. Sen vuoksi se on kautta geologisten aikain enimmäkseen ollut manterena, naapurimaitten ollessa meren peitossa. Laajin sedimentärinen peite on kambrio, siis vanhin paleotsoinen muodostuma, ja tämän keskellä on pieni, mutta tavattoman kivettymärikas silurinen alue ja pieni kappale devonikauttakin. Nämä näyttävät olevan vain viimeinen jäännös paljon laajemmasta peitteestä, joka on ulottunut Böhmin eteläosan ja Itävallan kautta Alppeihin saakka. Mutta devonikauden alimpaan osaan päättyvätkin määrättömän pitkiksi ajoiksi kaikki geologiset kerrokset Böhmissä. Myöhempiä paleotsoisia muodostumia, kivihiilimuodostumaa ja permaa on tosin melkoisia alueita, mutta koska niistä ei ole löydetty merieläinten jäännöksiä, niin lienevät ne järvimuodostumia. Ylemmällä liitukaudella meri uudelleen tunkeutui Böhmiin, mutta vain pohjoisosaan ja viipyi sielläkin vain lyhyen aikaa, pysyäkseen sieltä sitten poissa nykyaikoihin saakka. Kaikki tertiäriajan kerrokset ovat sisävesien muodostumia, jotka basalttipeitteitten alla ovat säilyneet hävitykseltä.
Erittäin mieltäkiinnittävä on tämän vanhan runkokappaleen suhde Erzegbirgeen ja Sudetteihin, jotka korkeina muureina rajottavat sitä luoteessa ja koillisessa.
Böhmin maljauksen kivihiilikautiset ja permakautiset järvikerrostumat ovat järkkymättä vaakasuorassa asennossa. Se osottaa, ettei tämä maakappale ole sen koommin liikkunut. Mutta Sudettein ja Erzgebirgen reunoilla sitä vastoin ovat vielä liitukaudenkin kerrokset jyrkkään kallellaan. Näitä molempia vuoristoita ovat tektoniset voimat siis paljon myöhemminkin mullistelleet. Ne ovat arvatenkin ennen olleet Böhmin nykyisen maljauksen pohjaakin alempana. Tätä todistaa Sudeteissa sekin seikka, että siellä tapaamme merikerroksien seurannon paljon täydellisempänä kuin Böhmin sisäosissa, taikka oikeastaan vain niitten jäännöksiä, sillä vuoriston ylemmistä osista ne ovat niin tyyni pois kuluneet, että kiteinen alkuvuorirunko on kaikkialla esillä. On luultavaa, että vielä jurakauden viimeisellä ajalla koko Sudettialue oli meren peitossa, koska Riesengebirgen ja Isergebirgen eteläreunalla on sangen korkealla säilynyt tämän aikuisia muodostuksia kumoon kääntyneitten granittipoimujen suojassa. Jurakauden kerrokset makaavat vielä nuorempien liitupeitteitten päällä, joka juuri osottaa poimun ja samalla kerrosjärjestyksen nurin kääntymistä. Tämä ilmiö selitetään siten, että mainittu juramuodostuma on vain jäännös entisestä laajasta peitteestä, joka on muualta melkein kokonaan hävinnyt, mutta tämmöisissä paikoissa granitin suojelemana säilynyt.
Böhmin maljausta, jolla tarkotetaan maan maljamaista keskustaa, rajottaa pohjoispuolella Erzgebirgen kanssa rinnan kulkeva syvänne, jonka pinta on maljauksenkin pohjaa alempana. Tämä kaukalon kaltainen syvänne, jonka pohjalla juoksee Eger, on valtava tertiärikautinen vajonnainen. Erzgebirge, joka niin loivasti kohoo pohjoiselta puolen tullen, suistuu tälle puolelle jyrkkään, mahtavana seinämänä. Tuo seinämä on suuri maanhalkeama, jota pitkin vuoristopoimun eli holvin eteläinen puoli on syvyyteen vajonnut. Tämä suuri vajoominen sai tuliperäiset voimat ankaraan liikkeeseen ja laavapurkausten kautta syntyi Egerin syvänteessä kukkulamaisema. Karlsbad, Marienbad, Teplitz y.m. kuulut kivennäislähteet nauttivat vielä tänä päivänä tämän vajoomisliikkeen tuottamia etuja, sillä nuo tuliperäiset voimat viimeisenä heikkona elonmerkkinään kuohuttavat näissä paikoissa maanpinnalle runsaita kuumia terveyslähteitä. Kaiserwald niminen vuorenharjanne Egerin laakson eteläpuolella on vajoomatta säilynyt jäännös Erzgebirgen entisestä etelärinteestä.
On suuripiirteistä luonnon työ!
Böhmin pohjoiskulmassa, siinä missä Elbe murtautuu ulos Pohjois-Saksan alangolle, tapaamme Liitumeren lyhytaikaisen tulvauksen aikana syntyneen hiekkurialueen, joka kuitenkin on täällä vajonnut matalammalle, kuin varsinaisessa Elben hiekkurivuoristossa, johon jo olemme tutustuneet. Tämä hiekkurikallio, jota suorakulmaisen ristihalkeilemisensa vuoksi sanotaan nelitahoilevaksi hiekkakiveksi, on rapautumisen kautta saanut omituiset muotonsa, jylhät jyrkänteensä, patsaansa ja jos jonkinlaiset kallionkeilansa. Mutta vanhan ylänköluonteen johdosta vuorien laet ovat tasaiset. Katse piankin oppii huomaamaan tämän luonnonmuodostuksen historian, ja tuon entisen yhtenäisyyden oivaltaminen näissä rikkinäisissä maisemissa juuri tekee vielä mahtavamman vaikutuksen, kuin vuoret muutoin suhteittensa kautta tekisivätkään.
Siirtyessämme nyt Pohjois-Saksan alangolle tulemme pinnalle, jonka muodot ja peitteet kokonaan eroovat edellä kuvailluista seuduista, vaikka ne meille, Pohjolasta tullessamme, tuntuvat paljon tutummilta ja selvemmiltä. Hietakankaita, soita, kivisiä harjuja ja mäkiä näemme omassa maassamme yllin kyllin, olemme tottuneet siihen, että maa laajoilla alueilla on täynnään isompia ja pienempiä paasia, joitten keskelle usein on hyvinkin vaikea peltoa raivata.