Solnhofin louhimo on Laaka-Jurassa, Tonavan pohjoisen syrjäjoen Altmühlin rannalla, ei aivan kaukana Nördlingenin vanhasta kaupungista. Louhokset ovat korkealla vuoren laella. Etäältä katsoen ne näyttävät kukkuloille rakennetulta linnotukselta. Kerroksinen kalkkikallio, josta kivipainokivi louhitaan, muodostaa noin 60 metriä vahvan kerroksen. Tuhansia työmiehiä on kiviä irrottamassa ja tahoilemassa. Ainoastaan hienorakeisimmat ja kestävimmät kelpaavat kivipainoon, suurin osa on tähän sopimatonta ja käytetään permantoihin, kynnyksiin, pöytälevyiksi, seinien ja kattojen peitteeksi y.m.
Melkein yhtä kuulu on Solnhofen erinomaisen tärkeistä geologisista löydöistään. Solnhofin liuskeissa on säilynyt lukemattomia muinaismaailman todistuskappaleita, joita on täältä viety kaikkiin maailman museoihin. Erinomaisen tarkkaan on hienorakeinen, luultavasti tyvenessä merenlahdelmassa kerrostunut kalkkiainen säilyttänyt ikivanhain elimistöjen jäännöksiä ja kuvapainalmuksia, jopa jura-ajan korentojen hienoja siipikuvia, mustekalan nahkapainalmuksia, kalain hentojen evien kuvia, linnunhöyheniä ja untuvia, lukemattoman paljon äyriäisiä, merkillisiä lentoliskoja, mustekaloja ja siroja merililjoja. Mutta kuuluin Solnhofin kivettymistä on ensimäisen linnun (Archaeop eryxin) luuranko. Tätä eläintä ei ole muualta vielä löydetty. Ja Solnhofinkin kalkkikallioista on tavattu ainoastaan kahden alkulinnun luurangot ja sulkia. Toinen on British museumin, toinen Berlinin kivennäismuseon parhaita tieteellisiä aarteita.
Meripihka.
Meripihka (Bernstein) oli Vanhalla ajalla halutuimpia jalokiviä. Jo ikivanhoina aikoina se näyttää kehittäneen oman kauppaliikkeensä eteläisistä sivistysmaista Itämeren rannoille. Foinikilaiset, kreikkalaiset, roomalaiset ja myöhemmin arabialaiset ovat sitä kilvan etsineet ja vielä tänä päivänä se on varsinkin Itämailla suuressa arvossa. Vanhalla ajalla kulki Tonavaa pitkin ja sen rannoilta maan poikki erityiset kauppatiet juuri meripihkan pyyntimaille. Nykyään meripihkaa pyydetään varsinkin Samlandin rannikolla Frisches Haffin ja Kurisches Haffin välillä. Sikäläiset kyläkunnat ovat jakaneet rannan erityisiin pyyntialueihin. Ankarat luodemyrskyt irrottavat pihkamöhkäleitä pohjasta ja ajavat niitä rannalle, josta ne haaveilla tai käsinkin kootaan. Viime aikoina on kuitenkin alettu meripihkaa etsiä sitenkin, että kaivetaan rannalle suuria hautoja pihkaa sisältäviin kerroksiin saakka ja kootaan pihka suorastaan sinisestä emosavesta.
Jo Tacitus lausui julki sen arvelun, että kallisarvoinen meripihka oikeastaan oli puitten hikoilemaa tavallista pihkaa, ja myöhempi tutkimus on osottanut tämän otaksuman aivan oikeaksi. Nuo puut vain kasvoivat jo tertiäriajalla ja pihka on siis "fossilia". Että se on puista vuotanut maan pinnalle, sitä osottavat ne monenlaiset hyönteiset, korret, lehdet ja muut elolliset esineet, joita on sen sisään uponnut. Pihkan suojelevassa kääreessä ne ovat ihmeteltävän hyvin säilyneet jälkimaailmalle. Meripihkaan vajonneet kauniit hyönteiset ynnä muut samanlaiset jätteet suuresti kohottavatkin pihkapalasten hintaa.
Meripihkaa kerätään vuosittain usean miljonan markan edestä. Se jalostetaan kaikenlaisiksi korukapineiksi.
Maakamara.
Mutta miten suuriarvoisia aarteita mantu povessaan kätkeneekin, eivät ne kuitenkaan vedä vertoja maakamaran tuotteille. Maakamara kasvattaa sekä viljan että laitumet, sanalla sanoen, antaa kansakunnalle ravinnon. Mannun aarteet ovat vain niin sanoaksemme astiat, joilta ihminen nauttii ravinnon. Ennenkuin lähdemme kasvullisuudesta selkoa tekemään, tulee meidän sen vuoksi tarkastaa Saksanmaan irtaimiakin maapeitteitä, vaikka yhtenäisen kuvan luominen tavattoman vaihtelevasta maakamarasta onkin mahdotonta.
Suurissa piirteissä voimme erottaa kahdenlaista maanpeittoa: Muualta tullutta ja kallioitten rapautumisesta paikalla syntynyttä. Muualta tullutta peitettä on maajäätikköjen kuljettama ja hienontama pohjarapa. Saksanmaalla olemme huomanneet koko Pohjois-Saksan alangon olevan moisten maalajien peitossa, Etelä-Saksassa taas Alppien eteismaan melkein Tonavaa myöden. Vielä ovat jokien lietemaat tähän luettavat. Paikalla syntyneestä maakamarasta puhuessamme tarkotamme aina laajempia aloja, sillä semmoista maakamaraa, joka olisi aivan siinä paikassa syntynyt pohjakalliosta, tuskin onkaan. Aina on maakamara jonkun verran liikkunut, valunut sadeveden kanssa rinteiltä syvemmälle laaksoihin. Ainoastaan suuremmat kalliosta lohkeilleet kivet pysyvät paikallaan, pienemmät jyväset matkustavat veden mukana alaspäin ja muodostavat notkoihin ja syvänteihin missä soraa tai hiekkaa, missä savea, jota erotukseksi järvien tai meren pohjaan laskeutuvasta savesta sanotaan rinnesaveksi. Rautapitoisuutensa vuoksi se tavallisesti on keltaista. Siinäkin, missä paikallisten kivennäisten rapautumisen kautta maakamaraa syntyy, tapahtuu siis maanlaadun lajittelu, mutta se ei ulotu paikallisia korkeussuhteita edemmäksi.
Jääkauden aikuisiin peitteihin olemme jo ennen tutustuneet. Missä ne ovat sinään säilyneet, on maaperä jotenkin hedelmällistä, vaikka tosin kiviperäistä. Se ei Saksanmaalla ole samanlaista kuin meikäläinen köyhä murtokivisora, vaan paljon hedelmällisempää ja oivallisesti soveltuvaa vehnän viljelykseen. Suureksi osaksi on kuitenkin juokseva vesi sen uudelleen lajitellut taikka hiekalla peittänyt, ja siten ovat syntyneet ne erinomaisen vaihtelevaiset ja osasta hyvinkin karut maapeitteet, joita tapasimme Pohjois-Saksan alangolla. Varsinkin Elben länsipuolella, jossa viimeisen jääkauden peitettä ei ole ensinkään, huomasimme maakamaran olevan laajoilla aloilla hyvin köyhää. Siellä tapasimme nuo laajat kohosuot. Nykyisessä kokoomuksessaan ne ovat huonoimpia maalajeja, mutta toisia maanlaatuja sekaan tuomalla voidaan niistäkin saada kunnollista viljelysmaata.