Löss.
Vihdoin meidän tulee mainita eräs maalaji, joka tosin ei ole aivan laajoille aloille levinnyt, mutta sen sijaan on sitä satoisampaa viljelysmaata ja muodostuksensa vuoksi erittäin mieltäkiinnittävää. Saksalaiset sanovat sitä löss-mullaksi, suomeksi voisimme sitä sanoa tuulimullaksi, koska luulon mukaan tuulella on tärkeä osa sen muodostumisessa.
Löss on vaalean harmaata, keltaista tai ruskahtavaa kalkinsekaista savea, mutta se eroo tavallisesta savesta sen kautta, että se on täynnään huokosia ja hienoja, ruohon juurien tavoin haarautuvia putkia. Huokoisuutensa vuoksi se nopeaan imee sisäänsä rankankin sateen, eikä lössissä koskaan ole lähteitä, vaan vesi juoksee sen alapintaa pitkin, tullakseen vasta reunalla lähteinä näkyviin. Lössin omituisuuksia on vielä, ettei siinä huomata kerrostumista, ja että se putkihuokoisuutensa vuoksi mielellään rapautuu pystyiksi patsaiksi, melkein niinkuin nelitahoileva hietakivi.
Kauan on lössin syntymisestä riidelty, eikä siitä vieläkään olla yksimielisiä. Enimmän kannatusta on saanut ja todenmukaisin on kuitenkin se mielipide, että löss on tuulen kantamaa hienoa multaa, joka on haudannut sisäänsä arokasveja ja aroeläimiäkin, sitä myöden kuin tuuli on multaa kasannut. Arokasvien jäännöksiä ovat nuo mullan omituiset huokoiset ja juurien tavoin haaraantuvat pillit ja putkilot. Toiset taas luulevat lössin olevan jääkauden jälkivesien lajittelemaa savea. Tämä kuitenkin näyttää vähemmän todenmukaiselta, vaikka toiselta puolen onkin varmaa, että vesi on melkoisessa määrin muutellut varsinaisen tuulimullan sijotusta ja sitä uudelleen lajitellut.
Löss viittaa siis siihen, että Saksanmaa jääkauden jälkiaikoina oli aroa, jolla tuulet pääsivät vapaasti kiehtomaan ilmaan pölyä ja kuljettamaan sitä paikasta toiseen, vastaisten viljelysten pohjaksi. Samaa otaksumaa, että Itämeren etelärannikko on ollut aroa, tukevat useat muutkin seikat, kuten saamme vasta nähdä.
Tuulimultaa on laajalti varsinkin Tonavan ja Rheinin laaksoissa, joitten hedelmällisyys perustuukin siihen. Toisin paikoin ovat peitteet noin 10-15 metriä vahvoja. Elben laaksossa on tuulimultaa Meissenin ja Pirnan välillä. Neissen, Mulden, Saalen, Unstrutin, Werran, Lahnin, Mainin ja Neckarin laaksoissa on niinikään löss-seutuja. Oderin ja Weichselin laaksoissa sitä tavataan aina 400 metrin korkeuteen merestä. Viljelysarvonsa puolesta löss on lähinnä verrattava Venäjän kuuluun mustaanmultaan, jonka otaksutaan samalla tavalla muodostuneenkin. Lössistä on samoin kuin mustastamullastakin löydetty kivikautisia aseita, jotka todistavat ihmisen jo samoilleen näillä aavikoilla, kun myrskyt multaa kylvivät ja arokasvit sitä juurillaan kiinnittivät.
Ei ainoastaan lauhkean ilmastonsa ja hyvän kosteutensa puolesta ole siis Saksanmaa otollista viljelysmaaksi, vaan enimmäkseen tarjoo maanlaatukin, etenkin meidän maahamme verraten, kasvullisuudelle soveliaan pohjan ja runsaan ravinnon. Käymme tutustumaan niihin elimellisen elämän muotoihin, joita nuo luonnon edellytykset ovat luoneet.
KASVISTO.
Etelä-Suomessa sekaantuu kotimaiseen kasvistoomme jo useita lauhkeamman ilmanalan puita, jotka ovat varsinaisille metsillemme vieraat. Ne tuntuvat meistä etelän ensimäisiltä airueilta, jonka vuoksi mielellämme suomme niille sijaa puistoissamme ja kaupunkiemme kujanteilla. Kulkiessamme Itämeren poikki kuusi asteväliä etelämmäksi, odotamme sen vuoksi täydellä syyllä tulevamme seutuihin, joissa nuo etuvartijat ovat varsinaisilla kasvumaillaan.
Niin onkin asian laita. Heti Pohjois-Saksan rannikolla, etenkin sen länsiosissa, tervehtivät meitä meren partailla komeat pyökkimetsät, näemme siellä siis mahtavia metsiä muodostamassa lehtipuun, joka talven ankaruuden vuoksi tuskin ensinkään meidän maassamme viihtyy. Näemme siellä voimallisia tammilehtoja. Kauniiksi kasvaa tosin tammi omassakin maassamme, varsinkin Turun seuduilla, mutta vasta täällä tämä puu kehittyy täyteen voimaansa ja muodostaa metsiköitä.