Dyynien kasvisto.
Ennenkuin päätämme katsauksemme Saksanmaan kasvistoon johtakaamme vielä mieleemme se omituinen kasvisto, joka hiekkaisilla merenrannoilla juurillaan sitoo dyynit, estäen niitä siten maan sisään vaeltamasta. Dyynikasvien, noiden ennen mainitsemaimme rantakaurain, rantavehnäin, rantaohdakkeitten ja muitten, täytyy tulla toimeen hyvin vähällä vedellä, ei ainoastaan sen vuoksi, että hiekka nopeaan laskee lävitseen sadeveden, vaan myös siitä syystä, että se merenrannalla on vielä suolaista ja suolaisesta maasta kasvien vedenotto yleensä on hyvin vaikeata. Siitä syystä merenrannikolla kuivan kasvupaikan muodot ovat yleiset, vaikka vesi näyttää olevan niin lähellä. Suolaisten kasvupaikkain kasveillakin on sen vuoksi erityiset varustuksensa haihtumisen estämiseksi, koska niiden täytyy tulla vähällä vedellä toimeen. Muutoinkin ne erikoisen rakenteensa puolesta erottuvat eri ryhmäkseen.
Esiaikaisia suolakasveja.
Jo kauan on sen vuoksi herättänyt kasvitieteilijäin kesken ihmettelyä, että Saksanmaalla on eräissä kohdin tavattu kaukana merestä selviä suolakasvikeitaita aivan erillään merenrannikon kasvistosta. Ne tosin kasvavat edelleenkin suolaisella pohjalla, suolajärvien tai suolakeitaitten seuduilla, mutta miten ne ovat sinne tulleet?
Voidaanko olettaa, että nuo vaatimattomat kasvit ovat voineet omin voimin kulkea monta sataa kilometriä pitkän matkan meren rannalta, vaikka ne melkein järjestään ovat hyvin huonosti varustetut vaellukseen? Vai ovatko ne paikalla itsestään kehittyneet? Vai ovatko ne jäännöksiä niiltä ajoilta, jolloin nuo Thüringin seudut olivat meren rantana? Tähän kysymykseen ei ole vielä varmaa vastausta saatu, mutta todennäköisesti nekin ovat vanhoja jäännöskasveja, "reliktejä".
Luonnon häviäminen ja pyrinnöt sen säilyttämiseksi.
Kun avarasta, harvaan asutusta Pohjolasta saavumme Saksanmaan viljelysaukeille ja metsiin, niin useinkin jäämme sanatonna ihmettelemään, miten täydelleen ihminen on siellä päässyt "luonnon herraksi" ja ennättänyt kaikkiin paikkoihin painaa toimeliaisuutensa leiman. Muistellessamme Suomen laajoja autioita maita, jotka yhä odottavat viljelijäänsä, tuota ihastelemme ja ajattelemme, koska meilläkin niin pitkälle päästänee.
Mutta ei niin hyvää asiaa, etteikö sillä olisi varjopuolensakin. Saksassa aljetaan kaihomielin katsella sitä, että viljelyksen ja metsänhoidon kautta puhdas luonto kaikkialla häviää. Niinpä sikäläiset luonnonystävät surumielellä näkevät viimeistenkin, vaikka osalta hyvinkin laajain soitten ja nummien joutuvan viljelykseen. — Metsistä on luonnollisuus jo aikoja sitten "perkattu pois", hajallisia palstoja lukuun ottamatta. Jopa toiset luonnonystävät menevät niin pitkälle, että väittävät alkuperäisen luonnon perinpohjaisen hävityksen ajan pitkään vaikuttavan haitallisesti kansan luonteeseenkin. Ehkä tässä on enemmän totta, kuin ensi silmäyksellä tekisi mieli myöntää. Ajan ilmiönä se joka tapauksessa on huomion arvoinen, siitäkin syystä, että se opettaa meitä antamaan suurempaa arvoa omain metsäimme puhtaalle "luonnontaloudelle".
"Kävin hiljattain lapsuuteni paikoilla", lausuu kasvitieteilijä France, jonka jälkiä tämä katsaus Saksanmaan kasvistoon kulkee, "ja huomasin surulla, että vanha metsä, jonka huminaa olin niin usein kuunnellut, oli kaadettu. Vesiallikko lumpeineen oli sen reunalta kuivanut. Sokeritehdas, joka ennen lymyili metsässä, oli sen sijaan nyt maiseman huomattavin ilmiö, ja lapsuuteni niittyjen sijalla kasvoi hyvin hoidettu sokerijuurikasvainio. Suotta etsin sinipunervia kurjenpolvia, joita ennen kasvoi näillä niityillä niin runsaasti. Kadonnut oli koko tuo lumottu yrttitarha, jossa lapsenmieli oli kutonut haaveellisia unelmiaan ja toiveitaan. Pieni mäki kanervineen, jolla sirot koivut ainiaan värisivät, jonka luona sirkat alati vikisivät ihmeellisiä laulujaan — se tosin oli vielä melkein ennallaan. Koivut olivat kasvaneet paljon suuremmiksi, niitten neitseellisen puhdas tuohi jo käynyt rosoiseksi. Mutta osa niistäkin oli kaadettu, mäkeen avattu kivilouhimo. Eikä kukkulalta enää näe yhtä paljon siintävää kaukometsää eikä vihantia niittyjä kuin ennen. Somasta purosta on tehty kanava. Pikkukaupunki tuolla alballa laaksossa on sekin herännyt ja anastaa punaiseen tiilihelmaansa yhä enemmän hedelmäpuistoja. Lieneekö silloin jo ollut niin paljon sokerijuurikasvainioita kuin nykyään? Onko maailma muuttunut rumemmaksi lapsuuteni ajoista?"
Pelkään, että sama pettymys kohtaa kaikkialla. Europan nuorekkaat kasvot riutuvat. Tämä valitus on yleinen. Luonnonkauneutemme käyvät harvinaisemmiksi. Kaikissa luonnon ylistykseksi viritetyissä runoissa kaikuu nyt yhteisenä kertosäkeenä: Oli kerran… Jokainen luonnontutkija, joka ei kirjota vain järjellään, vaan myös sydämellään, päättää kirjotuksensa valitukseen. Nummet olivat ennen hiljaisemmat ja mahtavammat, vuoret yksinäisemmät ja uljaammat, metsät eivät olleet niin nujerrettuja ja ihmiselle alamaisia. Neitseellinen luonto antoi ennen paremman virkistyksen, puhtaampia tunteita ja samalla sisällistä voimaa, jota ei mikään viisaus korvaa.