Saksan koko kasvistosta kohoo hätähuuto. Luonnon myyntiä harjotetaan innolla, jota ei mikään aika tätä ennen ole tuntenut. Suurien kaupunkien ympärillä ovat kedot kukattomia, eivätkä mieltä virkistä, metsät ovat hävitetyt. Mutta Alppienkin kukat, nuo kaikista kauneimmat, on jo kaikilta helpommin saavutettavilta vuorilta melkein sukupuuttoon hävitetty. "Maanparannus", joka tahtoo jokaisesta pienimmästäkin maankolkasta saada mitä suurimman hyödyn, ja teollisuus hävittävät laajoilla aloilla kaiken alkuperäisen kasvielämän. Numerot ehkä vakuuttavat paremmin kuin valitukset. Länsi-Preussissa on viime vuosikymmenet muutettu viljelysmaaksi enemmän kuin 10,000 hehtaaria suota. Hannoverin ja Oldenburgin läntiset suot ovat siihen määrään supistuneet, ettei niistä parinkymmenen vuoden kuluttua enää liene tähteitäkään. Se on hyvä, sanotaan, suot ovat epäterveellisiä. Luonnonystävän etujen täytyy tässä väistyä terveydellisten etujen tieltä. Mutta onko terveellisempää maata kuin nummi? Siitä huolimatta jo Lüneburginkin nummelle soitetaan sanomakelloja, samoin kuin Kurilaisen kielekkeen dyyneillekin. Kahta Saksanmaan merkillisintä luonnonmuistomerkkiä saavat näin lapsemme ihmetellä vain helteisinä mäntykankaina. Vuoristossa uhkaa kivenlouhija hävittää maisemain kauneuden ja myös kasviston, joka juuri vuoristoissa on niin mieltäkiinnittävä. Rheinin rannalta louhitaan ihana Siebengebirge rakennusaineiksi! Elben ihana murtolaakso, "Saksin Sveitsi", on pian yhtenä kivilouhimona. Fichtelgebirgen jätinpaasikot, kivimeret ja ihmeelliset kalliokukkulat, jotka Götheä aikanaan ihastuttivat, ne ovat monelta paraalta kohdalta muuttuneet surullisiksi kivenkalkutusaavoiksi. Sen jälkeen kuin Saksassa yleensä alettiin metsiä palstottain paljaiksi hakata, ovat kauneimmat sekapuut ja metsäpensaat, metsäomenapuu, metsäpäärynäpuu, vaahterat, jalavat, lehmukset, pihlajat, alkaneet hävitä. Harvassa enää hohtavat kannukan punaiset marjat, oratuomet eivät enää saa viheriöidä metsän reunassa, pähkinäpuut häviävät, sananjalkatiheiköt perkataan pois, sillä metsänhoitaja ei näitä kasveja suvaitse uutta metsää kasvattaessaan, eivätkä entiset kestä sitä kamalaa aikaa, jonka maa yleishakkuun jälkeen on aivan paljaana. Ja kotoisen luontomme harvinaisimpia ja suloisimpia jäseniä vainotaan kaikkein enimmän juuri niitten avujen vuoksi. Kun joku kasvi on käynyt harvinaiseksi ja kuuluksi, niin saapuu kasvintutkija sitä etsimään. Mutta kaikki eivät ole niin järkeviä, että ottaisivat vain oman tarpeensa, — on myös kasvikauppiaita, ja nämä harjottavat oikeata ryöstöottoa, ottavat satoja ja tuhansia kappaleita, ja tietysti juurineen kaikki, niinkuin kunnolliseen kasvikokoelmaan pitää olla. Jos kasvi on erikoisen kaunis, niin vaimot pitävät huolta siitä, ettei sitä puutu kaupunkien markkinoilta. Niinpä on ihana tikankonttikämmekkä koko Saksassa käynyt harvinaiseksi ja Saksissa kokonaan sukupuuttoon hävitetty, marjakuusi katoo Pohjois-Saksassa, koska sen oksia säkittäin kuljetetaan myytäviksi, kielo käy yhä harvinaisemmaksi. Toisin paikoin sitä keväisin lähetetään vaununlastittain suurkaupunkeihin. Meren rannalta on ihmeellinen, ametystin värinen rantaohdake melkein lopen hävitetty, ja ihmeellinen vesipähkinä (Trapa) on niinikään häviämäisillään, sitäkin ovat ammattikokoojat alkaneet vainota. Kaikkialla ne monet pienet muutokset, joitten alaisiksi ihminen maan saattaa, tuottavat kasvistolle turmiota, ja samalla eläimistöllekin, joka niin läheisesti liittyy kasvistoon. Ja lopputulos tästä kaikesta on, että luontomme köyhtyy.
"Pieniä eivät myöskään ole teollisuuden turmiot. Ihanassa metsälaaksossa turmelee savuava tehtaanpiippu tunnelman, mutta se lisäksi tuottaa turmiota metsälle. Jo 1864 Saksin Freibergissä vuoritehtaat maksoivat metsänomistajille 55,000 markkaa korvausta siitä vahingosta, jota tehtaitten savu tuotti ympäristölle, ja tämä makso on siitä pitäen pysynyt vakinaisena. Se on vain yksi esimerkki monesta. Tuhannet savupiiput turmelevat kautta Saksanmaan metsiä ja ketoja. Kemialliset tehtaat ja sokeritehtaat taas hylkynesteillään myrkyttävät vesikasviston.
"Mutta suurimman vahingon luonnolle useinkin tuottaa kauneuden janoinen ihminen. Kuta mahtavampi jossain luonto, sitä enemmän sinne joka kesä virtaa ihmisiä. Brockenin kukkula on täyteen kylvetty tyhjiä pulloja ja kalutuita luita, mutta omituisen kasvistonsa on se menettänyt; Riesengebirgen Lumihaudassa varjelee joka sunnuntai kaksi metsänvartijaa matkailijoilta niitä harvoja tunturikasveja, mitä sinne on vielä jäänyt. Siinä pari esimerkkiä nykyaikaisen luonnonharrastuksen varjopuolista."
Mutta apukin näyttää jo olevan lähellä. Kaikkialla herätään luontoa suojelemaan, ja jos Saksan kaltaisessa sivistysmaassa luontoa hävittävät voimat ovat suuret, niin ovat kuitenkin sen ystävätkin lukuisat ja voimalliset, kun he heräävät ja yhtyvät yhteiseen työhön. Tämä luonnonsuojeluksen harrastus näyttää heränneen itsestään kaikkialla samalla haavaa. Alppiyhdistykset ovat liittyneet yhteen suojellakseen alppikukkasia. Ruhtinas Putbus antaa Rügenissä Vilmin ihanan metsän kasvaa omassa vallassaan, yksityisten ja yhdistysten toimesta lunastetaan säilytettäviksi sekä hyvin kookkaita että ikänsä tai omituisen kasvunsa puolesta merkillisiä puita kautta Saksanmaan, ja näistä luonnonmuistomerkeistä on jo ennättänyt karttua melkoinen kirjallisuuskin. Suurkaupungit alkavat yhä yleisemmin ostaa läheisyydestään metsiä, jotka luonnonmetsinä säilytetään ja pidetään kansalaisten virkistyspaikkoina. Baijerissa on muuan botaninen yhdistys ostanut suuren nummen, säilyttääkseen sen semmoisenaan, Nürnbergissä toinen kasvitieteilijäseura kipsikukkulan, pelastaakseen tällä kukkulalla säilyneen vanhan arokasviston. Ja tämä kasvava liike saa kaikkialla melkoista kannatusta. Mahdollista on, että se saa vielä entistäänkin voimallisemman ja tehokkaamman virikkeen siitä, että Saksanmaalla aljetaan huomata nykyinen metsänviljelys ja palstahakkaus epäedulliseksi, se kun näyttää uuvuttavan maata. Kehitys viittaa siihen, että jälleen palataan sekametsiin, ja samalla kun tämä tapahtuu, pääsevät varmaan monet kasviston jäsenet, joita nykyään perikato uhkaa, uudelleen voimistumaan ja leviämään.
Siellä täällä on kuitenkin Saksankin äärissä säilynyt vielä alkuperistäkin luontoa, etenkin Alppien rinteillä, joilla tapaa vielä melkein koskemattomia aarniometsiäkin, ja Böhmerwaldissa. Lopetamme tämän katsauksen Saksanmaan luonnonkasvistoon muutamalla luonnonkuvauksella Böhmerwaldista:
"Iltapäiväaurinko oli jo vaipunut jotenkin syvälle taivaanrannalle, se punoi jo punaisia lankojaan jalokuusien tummissa oksikoissa, hyppien oksalta oksalle, väreillen ja kehräten vadelmapensaitten tiheissä viidoissa — sitä seuraten hamppuvarpunen säveltään visertäen lensi oksalta oksalle, ikäänkuin toista kultalankaa kehräten, etäiset vuorenkukkulat paistattelivat rauhallisesti kylkiään, metsän monisävelinen aamulaulu oli vaiennut, koska useimmat linnut jo ääneti puuhasivat taloustoimissaan oksikossa. Siellä täällä avautui metsänaukeamista näköaloja oikealla ja vasemmalla puolella eteneville metsäisille selänteille ja laaksoihin. Kaikki oli surumielisen juhlallisen ilta-auteren vienontamana, huokui tuota vienon sinistä metsänhenkeä, joka ennustaa kaunista aamua, josta nuoret pyökkiviidat tai metsäniityt hohtivat heleän kesävihantia laikkojaan, Niin kauas kuin silmä kantoi, ei näkynyt muuta kuin tätä samaa metsäin vihantaa, siintävää nukkaa, joka peitti vaarat ja laaksot, paeten etäisyyteen aina vienoimpiin kaukopiirteihin saakka, loistavaan ja siintävään kaukomaisemaan, joka jo ylentyi sisartensa pilvien valoihin ja väreihin. Vaikka nousit puuttomalle mäelle katselemaan, niin et sittenkään käsittänyt kapeintakaan juovaa tai piirrettä, joka ei olisi ollut samaa metsäin neitseellisyyttä. Sanomaton suloisuus ja vakavuus uinui näillä rauhallisesti lepäävillä, siintävillä, hämärään tummenevilla latvoilla. Hetken seisoin ääneti, ihmissydän näytti tuntevan samaa juhlallisuutta ja rauhaa. Sillä koskemattoman luonnon kasvoissa on jonkinlainen säädyllisyys, tahtoisin melkein sanoa siveys, sielu sen edessä nöyrtyy, sillä se on puhdasta ja jumalallista."
Viljelyskasvit.
Varsinaisten viljelyskasvien luku on luonnonkasvistoon verraten vähäinen. Tärkeimmät ovat leipäkasvit, sillä niihin etupäässä perustuu kansakunnan ja enimmäkseen kotieläintenkin ravinto. Ne viljelyskasvit, joita Saksanmaalla tapaamme, ovat suureksi osaksi samoja kuin omassakin maassamme, mutta useita on semmoisia, joita meidän maassamme vain lämpöisimmissä osissa viljellään, eivätkä sielläkään kuulu varsinaiseen kansanravintoon, Saksassa sitä vastoin ovat viljakasveista ensimäisiä.
Viljat ja rehukasvit.
Pohjois-Saksassa on, samoin kuin meilläkin, ruis yhä tärkein leipäkasvi, Etelä-Saksassa sitä vastoin vehnä ja speltti, vehnän muunnos. Mutta Pohjois-Saksassakin viljellään vehnää laajalti. Speltti eroo tavallisesta vehnästä sen puolesta, että jyvät ovat lujasti akanoihin kiintyneet. Leiväksi se ei ole yhtä hyvää kuin tavallinen vehnä, mutta se tyytyy huonompaan maahan ja menestyy kolkommassa ilmanalassa. Spelttiä sen vuoksi viljellään vuorimaissa, etenkin Etelä-Saksassa.