Tärkeä on ohran viljelys. Ohrasta valmistetaan olut, saksalaisten kansallisjuoma. Kauraa viljellään rehukasvina.
Hirssiä, joka ennen vanhaan näyttää olleen paljon yleisempi — Sveitsin ikivanhain paalukyläin pohjista on löydetty hirssin jyviä, — näkee vielä tänä päivänäkin Saksassa viljeltävän, samoin kuin muissakin Keski-Europan maissa, mutta kansan varsinaisena ravintona sillä ei ole suurta merkitystä. Hirssi oikeastaan on yhä lämpöisempien maitten vilja — se on Saksassa melkein samassa asemassa kuin vehnä meillä.
Maissi kypsyy Saksassa samoissa seuduin kuin viinikin, mutta yleisemmin kuin leiväkseksi sitä viljellään vihantarehuna kautta Saksan. Saksanmaan maissilajit eivät kuitenkaan kasva kuin noin 2-2 1/2 metrin korkuisiksi, jota vastoin suurimmat amerikkalaiset maissit kehittyvät kuudenkin metrin mittaisiksi.
Tärkeimpiä Saksanmaan viljelyskasveista on nykyään sokerijuurikas. Se on rehujuurikkaan muunnos, jonka juuri sisältää erinomaisen runsaasti ruokosokeria. Jo 18. vuosisadan keskivaiheilla tämän juurikkaan sokeripitoisuus huomattiin, mutta puutteellisten valmistustapain vuoksi sitä ei voitu suuremmassa määrin hyväksi käyttää. Napoleonin julistama mannermaan sulkeminen Englannin kaupalta kuitenkin vaikutti, että sokerijuurikkaasta viime vuosisadan alkupuolella ruvettiin tehdasmaisesti sokeria valmistamaan. Mutta sulun päättyessä tämä teollisuus jälleen lamautui, koska se ei voinut pitää puoliaan oikeata ruokosokeria vastaan. Vasta viime vuosisadan keskivaiheilla se uudelleen elpyi. Sen jälkeen on sokerijuurikkaan viljelys niin levinnyt, että juurikkaasta nykyään valmistetaan enemmän sokeria kuin sokeriruo'osta. Saksasta on sen kautta tullut maailman ensimäinen sokerimaa. — Sokerijuurikkaan tärkeimmät viljelysalat ovat Saksi ja Preussin itäiset maakunnat. Palkokasveista kilpailee herneen kanssa menestyksellä linssi, sekin ikivanha viljelyskasvi, jonka siemeniä on vanhoista paalukylistä löydetty. Tatar on karummilla hiekkamailla yleinen vilja, niinkuin jo huomasimme Lüneburgin nummella. Se saapui Saksaan vasta 15. vuosisadalla.
Rehukasveista ovat tärkeimmät apila, mailanen eli luserni, esparsetti, virna ja serradella, ynnä vihannelannotukseen käytetty lupini. Nämä ovat kaikki palkokasveja. Apiloista ovat yleisimmät puna-apila ja veriapila. Valkoapilas on harvinaisempi; missä mehiläishoito on yleinen, siellä se kuitenkin parempana hunajakasvina vie voiton. Esparsettea viljellään varsinkin kalkkiperäisillä mailla, serradellaa taas hietamailla. Viimeksi mainitut rehukasvit ovat Saksanmaallakin verraten nuoria tulokkaita, lupinia sitä vastoin on viljelty jo ikivanhoista ajoista. Se menestyy huonoimmillakin hiekkamailla, koska sen juuret kulkevat monta metriä syvälle maan sisään ja siten kuivastakin maasta saavat riittävästi ravintoa ja kosteutta. Vihantalannotuksena se on arvokas varsinkin siitä syystä, että se, samoin kuin palkokasvit yleensäkin, kokoo maasta typpeä. Vainio, johon lupinilaiho on korjaamatta mullan sekaan kynnetty, antaa sitten paremman viljasadon.
Maassa, jossa maanviljelystä harjotetaan niin voimaperäisesti kuin Saksassa, kokeillaan tietysti uutteraan semmoisilla uusillakin viljelyskasveilla, mitä samoissa ilmastollisissa oloissa muualla maailmassa menestyy, ja maanviljelijän hyötykasvien luku sen kautta lisääntymistään lisääntyy. Pitkällisen viljelyksen kautta on vanhoista viljelyskasveista kehittynyt suuri joukko muunnoksia. Mutta selonteko näistä seikoista veisi meitä liian pitkälle maantieteellisestä kuvauksesta.
Liian monimutkaiseksi kävisi niinikään saksalaisen puutarhan selittäminen. Riittäköön, kun huomautamme, että saksalainen puutarhuri joka suhteessa työskentelee edullisemmissa oloissa kuin suomalainen. Runsas kosteus, pidempi kasvuaika ja leuto talvi ovat etuja, joita ei hevillä korvaa edes keinotekoinen lämmitys, eivätkä laseilla katetut taimilavat. Mutta Saksanmaa taas ei kasvata yhtä mehukkaita ja maukkaita vihanneksia, kuin sen naapurimaa Ranska, jossa taivas on vielä suosiollisempi, talvi yhä leudompi.
Hedelmäpuut.
Hedelmäviljelys ehkä selvimmin osottaa, että Saksanmaa meidän maahamme verraten on lämmin maa. Hedelmäpuut kasvavat vapaasti metsittyneinäkin, teiden varrella niitä pidetään kujapuina, suotuisimmissa paikoissa viljelysmaatkin ovat yksinä hedelmäpuistoina, joilla vilja ikäänkuin armoilla vain saa hedelmäpuitten varjossa kasvaa, minkä voi. Tärkeimmät hedelmäkasvit ovat omenapuu ja viiniköynnös. Parhaista hedelmäseuduista mainittakoon Werder lähellä Berliniä, Frankfurt am Mainin seudut, Ylä-Rheinin laakso ja Bodenjärven rannat. Omenankukkimisen aikana berliniläiset lukemattomin joukoin vaeltavat Werderin tarhoihin. Tuhannet puut verhoovat siellä kunnaista maisemaa, kilvan kukkia kantaen, kilvan raikasta metistä tuoksua levittäen.
Kirsikka kehittyy Saksanmaalla isoksi puuksi. Elben rannalla kasvaa Anhaltin maalla eräs kirsikkapuu, joka on 20 metriä korkea ja rinnan kohdalta enemmän kuin kaksi metriä ympärimitaten.