Jo hyvin varhain, ennenkuin historian valo heihin lankee, näyttää germanilaisia kansoja asuneen alisen Weichselin ja Weserin välisissä, ketojen, laajain metsäin ja soitten peittämissä maissa, etelään päin Keski-Saksan vuoristokynnyksen aarniometsiin saakka. Epäilemättä heillä jo oli joltinenkin sivistys, kuvarikas kieli, jumaluususkon perusteet, perheen ja suvun vahva järjestys, maanviljelyksen ensimäiset alkeet, vaikka karjanhoito vielä olikin pääelinkeino. Arvellaan germanilaisen asutuksen näillä seuduilla juurtuvan aina kivikauteen saakka. Toisia germanilaisia heimoja oli muuttanut Skandinaviaan, Juutinniemelle ja Tanskan saarille. Germanit jo varhain jakautuivat kolmeen pääryhmään, pohjoisgermaneihin, heitä lähellä oleviin itägermaneihin ynnä länsigermaneihin, jotka luultavasti erosivat melkoisesti molemmistakin.
Etelä-Saksan kelttiläiset.
Germanilaisten kansain historia kehittyy heidän suhteistaan Välimeren edistyneihin sivistyskansoihin. Germanit saivat etelästäpäin ensimäiset metalliesineet, antoivat hinnaksi etenkin meripihkaa, joka vanhalla ajalla oli niin erinomaisen haluttua tavaraa. Tämän kaupan kautta, joka luultavasti alkoi jo 600-luvulla e.Kr., Itä-meren eteläpuolella asuvat kansat saivat täydellisempiä aseita. Mutta kauppa ei tapahtunut suorastaan. Germanien ja Välimeren kansain välillä asui silloin leveä vyöhyke kelttläisiä, samoin kuin Galliassakin. Keltiläisten kansain hallussa oli Länsi-Saksa Weseriä myöden ja koko Etelä-Saksa.
Germanit alkavat liikkua.
Vuoden 300 vaiheilla e.Kr. tapahtui näiden maiden asutusoloissa melkoisia muutoksia. Keltiläiset alkoivat siirtyä Etelä-Saksasta Böhmiin, Mähriin ja Tonavaa pitkin alaspäin, etäisimmät aina Vähään Aasiaan saakka. Länsigermanilaisia kansoja tunkeutui Keski-Saksan vuoristokynnyksen, "Herkynisen metsän", laajain erämaitten kautta keltien tiloille, Khatit Hessiin ja Markomannit Mainin maahan. Toisia heimoja kulki Weserin poikki ja levitteli alojaan aina Rheinin suupuoleen saakka, kukistaen sinne jääneet keltiläiset tähteet, joilta he perivät suuren joukon tähän päivään saakka säilyneitä paikannimiä. Pian alkoivat heidän himonsa kantaa kauemmaksi. Kimbrit ja Teutonit tekivät retken aina Välimeren maihin saakka, jossa kuitenkin roomalaiset lopulta v. 102 e.Kr. saivat heidät tuhotuksi. Siitä huolimatta alkoi germanilaisia heimoja yhä enemmän kulkea Rheinin poikki, alussa roomalaisten palkkasotureina. Heitä alkoi saapua niin tulvimalla, että jo näytti siltä, kuin Gallia muuttuisi germanilaiseksi maaksi. Tämän vaaran torjui Julius Caesar, karkottaen tunkeilijat takaisin Rheinin taa. Näin olivat germanilaiset vähitellen levinneet Rheiniin saakka, mutta monta vuosisataa saattoivat roomalaiset estää heitä kauemmaksi pääsemästä.
Heimot.
Germanilaiset heimot elivät tähän aikaan vielä hajallaan, ilman yhteisyyden tuntoa, ilman yhteistä nimeäkään. Nimitys "germanit" oli arvatenkin keltiläisten antama, sana merkitsi "naapuria". Lähinnä roomalaisia olivat Elben seuduilla länsigermanit, Friisit, Haukit, Kimbrit ja Saksit. Rheinin keskijuoksulla asuivat oikealla rannalla ne heimot, joita myöhemmin yhteisellä nimellä sanottiin Frankeiksi, ja syvemmällä maassa, Hessissä, Harzin seuduilla ja Thüringissä Khatit, Kheruskit ja Hermundurit. Sveevien nimityksellä käsitettiin osaksi Khatteja, Hermundureja, Markomanneja ja muita heimoja. Nimitysten määritelmä on häälyvä. Oderin ja Neissen itäpuolella asuivat Gootit ja Vandalit, jotka sekä kielensä että tapainsa puolesta erosivat länsigermaneista. Heidän silloiset asuinsijansa olivat germanien vanha yhteinen kotimaa.
Roomalainen maailmanvaltakunta ei sanottavassa määrässä ulottanut valtaansa näille germanien varsinaisille asuinsijoille. Rhein ja Tonava olivat valtakunnan varsinaiset rajat, ynnä näitten välillä pitkä muuri, joka lohkaisi germaneilta kappaleen Rheinin itäistä ja Tonavan pohjoista rannikkoa. Tällä rintamalla kehittyi kautta vuosisatain germanien ja roomalaisten seurustelu; milloin se oli rauhallista kauppaa, milloin taistelua. Germanit vähitellen omaksuivat itselleen roomalaista sivistystä, menettämättä kuitenkaan alkuperäistä terveyttään, tarmoaan ja sotaista kuntoaan. Roomalaiset perustivat pitkin Rheiniä ja Tonavaa suuria sotilasleirejä, suojellakseen rajaa germanien hyökkäyksiä vastaan. Näistä leireistä vähitellen kehittyi kaupungeita, jotka vielä tänä päivänä ovat olemassa ja osasta ovat Saksan huomattavimpia. Semmoisia ovat Mainz (Mogontiacum), Köln (Colonia Agrippina) ja Trier (Augusta Treverorum), Augsburg (Augusta Vindelicorum), Bregenz (Brigantium) ja Wien (Vindobona).
Rooman valtakunta oli näin asettanut germanien leviämiselle kiinteät rajat. Mutta sitä myöten kuin germanilaiset kansat lisääntyivät ja vahvistuivat, alkoivat nämä rajat niitä yhä enemmän ahdistaa, kunnes he valtaavalla rynnistyksellä ne murtivat.
Vanhain germanien yhteiskunnalliset olot.