Vanhat germanilaiset heimot elivät yksinkertaisissa patriarkallisissa oloissa. Vapaat miehet olivat sotilaita. He hallitsivat kansaa, kävivät sodat, metsästivät, mutta eivät puuttuneet maatöihin. Taloustyöt kuuluivat vaimoille ja orjille. Orjat olivat sotavankeja ja näitten jälkeläisiä. Vapaitten kesken kohosi jo aikaisin moniaita sukuja toisia mahtavammiksi. Yhteiskuntalaitoksen alin yhdistymä oli satakunta (Hundertschaft), johon kuului 120 vapaata sotilasta. Satakunta hallitsi sille maanjaossa luovutettua yhteistä maata ja metsää. Se päätti yhteisessä kokouksessa asioistaan. Luultavasti oli alkuaan kaikilla heimoilla valittu kuninkaansa, mutta länsigermanilaisten heimojen kesken kuninkuus jo aikaisin lakkasi, kansa vain sodaksi valitsi herttuan (heritogo). Rauhan aikana satakunnalla oli ruhtinaansa. Satakunnittain lähdettiin sotaretkelle, tavalliset miehet jalan, johtajat ratsain. Germanien sodankäynti ja aseet olivat kuitenkin roomalaisten taktikkaan ja varustuksiin verraten vaillinaiset, eivätkä he sen vuoksi pitäneet puoliaan tasaisessa taistelussa. Heidän sotataitonsa oli sissisotaa, samoin kuin alkuperäisten kansain yleensäkin. Laajoissa metsissään he väsyttivät roomalaisia legioneja, tuhosivat niistä osan toisensa jälkeen, mutta suuremmissa tappeluissa tavallisesti joutuivat tappiolle. Tämmöisen sissisodan kautta Armin tuhosi roomalaisen sotapäällikön Varuksen armeijan Teutoburgin metsässä, kun roomalainen lähti viemään maailman valtakunnan rajapatsaita aina Elbeen saakka. Arminin voiton kautta pelastui Pohjois-Germanian vapaus. Germanien kylät olivat siihen aikaan vielä niin hatarasti rakennetut, että ne vihollisen lähestyessä voitiin helposti hyljätä ja jättää hävitettäviksi, heimon peräytyessä metsiin karjoineen, tavaroineen. Kun viljelys vielä silloin suureksi osaksi oli kaskiviljelystä, niin oli enimmäkseen vaimokin mukana.
Ne tiedot, mitä meillä on vanhain germanien elämänlaadusta, perustuvat etupäässä roomalaisen kirjailijan Tacituksen teokseen "Germania". Tacitus kertoo monta piirrettä, jotka ovat omiaan suomalaista lukijaa huvittamaan vertauskohtina. Vanhoilla germaneilla oli loitsu ja runolaulu suuressa kunniassa. Runoja laulettiin uhreissa, juhlatilaisuuksissa, perhejuhlissa, sotaan lähdettäissä. Itsenäisesti germanit kehittivät vanhoja aarialaisia jumaluuskäsitteitä. Aasat olivat hyvän, jättiläiset (Thursen, tursaat) pahan voimia. Vanhimpia jumalia oli mannun jumala Mannus. Saksit, Sveevit ja Gootit palvelivat toiskätistä taivaanjumalaa Tiuta, Frankit ja Longobardit toissilmäistä Wodania. Punapartaista Donaria, joka oli ukonilman ja viljelyksen jumala, aljettiin vasta myöhemmin palvella, viljelyksen kehittyessä. Naisjumalat (Frija, Holda, Nerthus) näyttävät viittaavan yhteiseen alkuperäiseen maaemon jumalattareen, joka oli taivaanjumalan puoliso. Näitten ylijumalain ohessa uskottiin kaikenlaisiin haltijoihin, hyviin ja pahoihin henkiin, "albeihin", "nikseihin" ja tonttuihin, valkyrioihin ja nornoihin. Jumalanpalvelus tapahtui pyhissä lehdoissa. Jumalan tahtoa ilmaisivat, tulevaisuutta ennustivat pyhät vaimot, Wodanin valkoinen hepo hirnunnallaan, Donarin tammi kohinallaan ja arpanappulat.
Toisen vuosisadan jälkimäisellä puoliskolla germaniset kansat jälleen yrittivät tunkeutua Rooman valtakunnan alueelle. Itäiset heimot, Markomannit, Kvaadit, Hermundurit, Longobardit ja Vandalit hyökkäsivät Tonavan yli ja tunkeutuivat aina Pohjois-Italiaan saakka (161-180) j.Kr., mutta keisari Marcus Aurelius sai heidät vielä tungetuksi takaisin Tonavan taa. Hänen poikansa Commoduksen täytyi kuitenkin jo luovuttaa germaneille alueita Tonavan rannoilta, vaikka kuitenkin sillä ehdolla, että tulokkaat tunnustivat Rooman ylivallan.
Germanien hyökkäykset.
Toiselta puolelta tapahtui Saksan sisäosissa toinen ratkaiseva kehitys. Sikäläiset hajalliset heimot, joitten rajat raivauksen edistyessä yhä lähenivät, yhtyivät uusiksi ryhmiksi, suuremmiksi heimoiksi. V. 213 esiintyivät Rheinin ja Tonavan välisen rajamuurin (Limes) seuduille sveeviläiset Alamannit (Schwaabit), joitten ydinkansa, Semnonit, olivat Burgundien ahdistamina hyljänneet vanhat asuinsijansa Oderin ja Elben välimailla. V. 240 vaiheilla saapuivat Frankit Keski-Rheinin varrelle. Hekin olivat uudempi, sekaantumisen kautta syntynyt heimo. Toisia vähempiä heimoja yhtyi Sakseihin. Heimojen yhdysside oli vielä löyhä, mutta yleensä ne nyt esiintyivät entistä yksimielisemmin Roomalaisia vastaan ja Roomalle koitui siitä entistä suurempi vaara.
Weichselin suupuolesta Gootit levittelivät alojaan etelää kohti niin tarmokkaasti, että he jo v:n 230 vaiheilla olivat saapuneet Mustalle merelle, vallaten ajaksi suuren osan Balkanin niemimaatakin. Sieltä heidät karkotettiin, mutta Dakian, keisari Trajanuksen perustaman maakunnan, Gootit pitivät. Länsigermanit samoihin aikoihin kulkivat rajamuurin poikki ja anastivat kaiken maan Rheiniin saakka. Vieläpä Roomalaisten täytyi laskea satojatuhansia germanilaisia uudisasukkaita Rheinin ja Tonavan poikkikin, Galliaan ja Pannoniaan, jotka ainaisten sotain kautta olivat menettäneet suuren osan väestöstään. Rooman rajamaakunnat täten vähitellen yhä enemmän germanilaistuivat. Sitä myöden kuin Rooma alkoi armeijaansa palkata yhä enemmän sotaisia germaneja, kasvoi näitten sananvalta itse maailmanvaltakunnassakin. Toiselta puolen roomalainen sivistys yhä enemmän tunkeutui varsinaiseen Germaniaan. Etelä-Saksan Alamannit muuttuivat kiinteäksi maanviljelysväestöksi. Dakiassa Länsigootit niinikään vakautuivat maata viljelemään ja kääntyivät kristinuskoon. Itägoottien mahti sitä vastoin hävisi Venäjälle, jossa he olivat valtansa alle laskeneet suomalaisia ja slaavilaisia kansoja.
Kansainvaellukset.
Tähän saakka germanit olivat Roomalaisilta vallottaneet ainoastaan muutamia rajamaakuntia, ja jos kehitys olisi näin jatkunut, niin Rooman valtakunta ehkä olisi vähitellen voinut ne itseensä sulattaa ja yhdistää. Hunnien hyökkäys mursi kuitenkin kehityksen ja sai aikaan kansainvaellukset. Suuriin kansainvaelluksiin otti etupäässä osaa paimentolaiskannalla eläviä itägermaneja. Länsigermanit sitä vastoin, jotka jo olivat paikoilleen kiintyneet, eivät lähteneet vaelluksille, vaan pysyivät tiloillaan, hiljalleen vain levitellen alojaan roomalaisiin rajamaihin. Tämä perusteellinen ero ratkaisi germanilaisten kansain kohtalon. Itägermanilaiset kansat upposivat roomalaiseen maailmaan, verestäen sitä, mutta muuttamatta sen kansallista luonnetta. Länsigermanit sitä vastoin säilyttivät maansa, ottivat lisää vain sen verran, kuin saattoivat sulattaa, ja perustivat sen kautta Saksan kansan.
Suuret kansainvaellukset alkoivat sen kautta, että Hunnit kukistivat Gootien valtakunnan, Itägootit seurasivat Hunneja liittolaisina heidän retkillään. Pakanalliset Länsigootit koettivat turhaan tehdä vastarintaa, kristilliset Länsigootit pakenivat Rooman alueelle, jossa he, Roomalaisten kanssa riitaannuttuaan, vuosikausia ryöstivät Balkanin pohjoisia maakuntia. Lopulta heille annettiin nykyisessä Bulgariassa asuinsijat. Pienempiä itägootilaisia partiokuntia sijotettiin aina Vähään Aasiaan saakka. Pakanalliset Länsigootit hyökkäsivät Italiaan, joutuen sieltä Galliaan, jota heitä ennen Vandalit ja Kvaadit olivat hävitelleet. Lopulta nämä kansat hyökkäsivät Espanjaan ja jakoivat sen keskenään, mutta olivat liian vähälukuiset sille kansallista leimaa antaakseen. Myöhemmin Länsigootit keisari Honoriukselta saivat Etelä-Galliankin, jota he keisarin nimessä hallitsivat. Burgundit, jotka sillä välin olivat asettuneet Rheinin vasemmalle rannalle, Wormsin seuduille, pakenivat Hunnien edellä Koillis-Galliaan, jossa Bourgognen maakunta vielä tänä päivänä kantaa heidän nimeään. Osa Vandaleista päätyi aina Pohjois-Afrikaan, perustaen siellä valtakunnan, mutta kadoten lopulta kokonaan maan entisiin asukkaihin.
Näin oli koko Länsi-Rooman keisarikunta, Italiaa lukuun ottamatta, joutunut itägermanilaisten kansain haltuun. Se tapahtui vallotuksen kautta, mutta lopulta vallotukset sopimuksien kautta vahvistettiin. Vallottajista tuli uusi ylimysluokka. Ratkaisevassa kamppailussa Attilaa vastaan Roomalaiset ja germanilaiset vallottajat taistelivat yksistä puolin länsimaisen sivistyksen ja kristinuskon puolesta, voittaen arojen vallottajan Pohjois-Ranskassa, Katalaunisten kenttäin valtaavassa kansaintappelussa (451). Itägootit vihdoin v. 493 valtasivat Italian, kukistaen germanilaisen palkkasoturijoukon perustaman väliaikaisen valtakunnan. Heidän valtakuntansa kukistuttua Longobardit perustivat Pohjois-Italiaan valtakunnan, joka oli pitkäikäisempi.