Ristiretki-into oli ensimäisenä syynä siihen, että saksilaisen ritariston toimintatarmo itäkulmalle kääntyi. Ne, jotka eivät seuranneet keisaria ristiretkelle Pyhälle maalle, koettivat sen sijaan levittää uskoa Pohjois-Saksan slaavilaisten kesken, ja tästä uskonsodasta kehittyi tuo suuripiirteinen uudisasutus- ja siirtolaisliike, jota Saksan on tänä päivänä kiittäminen siitä, että se paikka, jossa nykyään valtakunnan pääkaupunki seisoo, on saksalaista seutua. Henrik Leijona vallotti Obotritien maan Peeneä myöden Tanskalaisten avulla (1160-1166), Tanskalaiset vähän myöhemmin vallottivat Vendeiltä Rügenin ja tekivät siten lopun heidän merirosvouksistaan. Albrecht Karhu anasti Brandenburgin, puolalainen Schlesia erosi vapaaehtoisesti Puolasta, vaikka pysyikin edelleen puolalaisten ruhtinaitten vallassa. Mutta ei ainoastaan valtiollisiin saavutuksiin tyydytty. Nämä alueet myös uudisasutuksen kautta saksalaistuivat. Slaavilainen asutus olikin täällä ylen harva, ainoastaan parempia maita viljeltiin, metsämaat ja suot olivat koskematta. Vallotettuihin maihin alkoi virrata ehtymätön siirtolaistulva varsinaisista saksalaisista maakunnista, Frankista, Alankomaista, jotka silloin vielä kuuluivat valtakuntaan, Westfalista, Thüringistä. Siirtolaisia houkuttelivat varsinkin vapaammat olot, parempi omistusoikeus, itsenäisempi sisällinen hallinto, jotka heille luvattiin uusissa maissa. Osa slaavilaisista asukkaista muitta mutkitta ajettiin kylistään ja uudisasukkaat anastivat heidän maansa. Slaavilaisten entiset yhteismetsät jaettiin siirtolaisten kesken. Täällä koillisessa siten kehittyi jotenkin vapaa talonpoikaisluokka, jota vastoin kaakossa, pitkin Tonavaa etenevässä uudisasutuksessa, olot kehittyivät enemmän maaorjuuden kannalle.
Kuinka suuria kansallisuusmuutoksia tämän kautta tapahtui nykyisen Saksan rintamailla, käy selville siltä, että esim. Lübeck alkuaan oli slaavilainen kaupunki, joka vasta vallotuksensa jälkeen muuttui saksalaiseksi. Lübeckistä saksalainen kauppa kahdennellatoista vuosisadalla ensi kerran pääsi Itämerelle. Mecklenburgin ja Brandenburgin saksalaistuttaminen oli kahdennentoista vuosisadan päättyessä melkein loppuun suoritettu. Erzgebirgen pohjoisrinteillä sitä vastoin, jossa slaavilaiset olivat vapaaehtoisesti alistuneet saksalaisten ylivaltaan, he kauemmin säilyttivät kansallisuutensakin, neljänteentoista ja viidenteentoista vuosisataan, jopa Lausitzissa nykyaikoihin saakka. Ensiksi saksalaistui tällä puolella varsinainen vuoristo, Erzgebirge, jonka metalliaarteita silloin ruvettiin louhimaan.
Tämä uudisasutus tapahtui ilman keisarivallan myötävaikutusta, maallisten ja hengellisten ruhtinaitten johdolla. Siitä syystä uudet maat löyhästi liittyivät keisarikuntaan, päinvastoin tulivat myöhemmin uuden pohjoissaksalaisen valtakunnanmuodostuksen keskukseksi.
Kaupunkien vaurastuminen ja yhteenliittyminen.
Ruhtinaat ja heistä riippuvat talonpojat laajensivat saksalaisten kansallisia rajoja ulospäin. Kaupungeissa, jotka vahvistuivat keisarien turvissa, sitä vastoin kehittyi se kultuuri, jonka pohjalle uusi aika rakentui.
Venezian vallan paisuminen Välimeren itäosissa oli kerrassaan muuttanut maailmankaupan tiet. Saksan Välimeren kauppa ei enää kulkenut Rhonea pitkin, vaan Veneziasta Itä-Alppien poikki keskisen Tonavan varsille, Wieniin ja Baijerin kaupunkeihin, etenkin Augsburgiin, Milanosta ja Genovasta taas Keski-Alppien poikki Rheinin laaksoon, jota myöden kauppa edelleen kulki Pohjois-Saksaan. Mainzista ja Kölnistä kasvoivat Rheinin laakson mahtavimmat kaupungit, mutta niitten ohessa syntyi monta muutakin.
Kaupungit yhtyivät liitoiksi, suojellakseen kauppansa vapautta. Mainzin ja Wormsin aikaansaama liitto (1255) käsitti noin seitsemänkymmentä Rheininmaitten, Hessin, Wetteraun, Neckarin laakson ja Thüringin kaupunkia. Alussa nämä kaupungit vielä olivat ruhtinaitten vallan alaisia, mutta sitkeästi ne toinen toisensa jälkeen yrittivät siitä vapautua, päästäkseen suorastaan valtakunnan hallitsijan vallanalaisuuteen, valtakunnankaupungeiksi (Reichsstadt). Nopeimmin tämän aseman saavuttivat ne kaupungit, jotka olivat hallitsijan omissa sukumaissa, kuten Nürnberg, Frankfurt, y.m. Toisten, kuten Kölnin ja Strassburgin, täytyi veristen taisteluitten kautta vapautua hengellisten lääniherrainsa vallanalaisuudesta. Toiset kaupungit pääsivät ainoastaan "maankaupungeiksi", s.o. niitten täytyi tunnustaa lääniherransa oikeus sekaantua sisällisiin asioihinsa. Valtakunnankaupunkeja syntyi varsinkin lännessä ja etelässä; pohjoisessa ja idässä, varsinkin uusissa siirtolaismaissa, sitä vastoin syntyi etupäässä maankaupungeita, koska hallitsijan valta näissä alueissa oli heikko ruhtinaitten vallan rinnalla.
Hansaliitto.
Mahtavin kaikista kaupunkiliitoista oli Hansa, jonka alkuaan
Rheinjokivarren kaupungit perustivat, suojellakseen kauppaansa
Lontoossa, ja johon myöhemmin yhtyivät Pohjois-Saksan tärkeimmät
kaupungit.
Itämeren rannalla oli Lübeck ihmeteltävän nopeasti kehittynyt tärkeimmäksi kauppakaupungiksi. Jo kahdennentoista vuosisadan alkupuolella se Gotlantiin perusti oman kauppa-asemansa. Lübeckiläiset anastivat haltuunsa Itämeren kaupan siihen määrään, että he yksinomaan hallitsivat Skånen siihen aikaan erinomaisen tuottavaa sillikalastusta.