Italialaisen esimerkin mukaan alkoi näihin aikoihin rakennustaidekin Saksassa kehittyä. Se tapahtui melkein yksinomaan kirkon ansiosta. Vanhat kirkot ja luostarit, joista suuri osa vielä oli puusta rakennettu, hylättiin kokonaan ja niitten sijaan rakennettiin mahtavia kivirakennuksia tornineen ja tapulineen. Näiden rakennusten malli oli vielä kauan kauttaaltaan romanilainen. Semmoisia vanhoja rakennuksia on meidän aikoihin saakka säilynyt varsinkin Harzin ympäristössä, (Goslarissa, Hildesheimissä y.m.), jossa saksilaiset keisarit pitivät hoviaan, Frankkien alueella taas Bambergissä, Mainzissa, Limburgissa, Speierissä, Trierissä ja Kölnissä. Rakennusmestarit ja osasta työmiehetkin olivat kirkon miehiä, vanhimmat julkiset rakennukset temppeleitä. Korkeakin aateli tyytyi melko kauan asumaan yksinkertaisissa puisissa linnoissa. Ensimäisen komean kuninkaallisen tiluslinnan, "pfalzin", rakensi Henrik III Goslariin.
Opetus ja tiede olivat kokonaan kirkonmiesten käsissä ja enimmäkseen kirkkoa tarkottivatkin. Onneksi oli, että kirkko tämän ohella otti suojelukseensa vanhat latinalaiset kirjailijatkin, jäljentäen ahkeraan heidän teoksiaan. Se tapahtui osaksi siitä syystä, että latinankieli oli kirkon kieli ja sen monipuolinen tunteminen sen vuoksi kirkonmiehille välttämätöntä. Luostareissa kirjotettiin ne historiallisetkin teokset, jotka ovat jälkimaailmalle säilyttäneet näitten vaiherikkaitten aikain tapauksia.
Mutta niinäkin sekavina ja melskeisinä aikoina, jotka nyt seurasivat, siihen saakka kunnes Hohenstaufit jälleen kohottivat keisariuden, edistyi sisällinen kehitys ripeästi, ehkäpä osaksi juuri niitten johdosta. Parempaa turvallisuutta nauttiakseen alkoivat kaupungit yhä enemmän sisällisesti järjestyä ja älytä yhteisen avun tarpeellisuuden. Kaupungeissa alkoi jälleen voimistua kansalaisvapaus, joka maaseudulla oli maaorjuuteen tukahutettu. Kaupungeissa kehittyi vapaa porvaristo. Varhaimmin pääsivät kaupungit monine teollisuuksineen ja liikkeineen kehittymään Flanderissa, alasaksalaisella, vaikka Ranskaan kuuluvalla alueella, jossa Itämaitten ja Välimeren kauppatiet yhtyivät. Flanderin kaupungit ensimäiseksi taivuttivat lääniherransa myöntämään itselleen sisällisen oikeudenhoidon ja hallinnon. Saksassa kävi kehitys samaan suuntaan, ensinnä Rheinin varrella, joka oli maan tärkein kauppatie. Tosin ruhtinaitten yliherruus edelleenkin tunnustettiin, mutta omassa hallinnossaan kaupungit niin nopeaan kehittyivät, että ne pian saattoivat menestyksellä kapinoida, päästäkseen kokonaan vapaiksi lääniherroistaan, suorastaan kruunun vallanalaisuuteen. Kruunulle puolestaan oli tämmöinen kehitys kylläkin edullinen, koska se sai kaupungeista vastapainoa sekä hengellisten että maallisten ylimysten pyyteitä vastaan.
Hohenstaufit.
Fredrik Barbarossan, ensimäisen Hohenstaufin, noustessa valtaistuimelle, joutui vuorostaan Swaabin herttuakunta valtakuntaa johtamaan. Sen asema oli välittävä. Toinen puoli kuului Rheinin maihin, toinen puoli Tonavan laaksoon. Ainoastaan Koillis-Saksan kohtaloita oli täältä vaikea ohjata, ja ne sen vuoksi kehittyivätkin itsenäisesti. Keisarin huomio enimmäkseen kääntyi edelleenkin Italiaan.
Läänityslaitos oli näihin saakka kehittynyt korkeimmilleen. Saksassa vallitsi nelinkertainen läänityskerrosjärjestys. Keisarilta sai lääninsä ainoastaan puolentoistakymmentä ruhtinasta, näitten vasalleja olivat alemmat lääniherrat. Keskiaikainen ritarilaitos tapoineen, joka oli ensin kehittynyt Ranskan puolella, yhdistäen toiselta puolen romanilaisen hienostuksen, toiselta puolen germanilaisen uskollisuuden lääniherraa kohtaan, levisi Saksaankin, ja sen mukana alkoi tuo suurenmoinen linnanrakentaminen, jonka jälkiä vielä tänäpäivänä näkyy melkein jokaisessa saksalaisessa maisemassa. Saksan ritaristo ei asunut kaupungeissa, kuten Italian, vaan maatiloillaan. Se oli tähän saakka tyytynyt avoimeen matalaan maalaiskartanoon, mutta nyt aljettiin kaikkialla rakentaa mahtavia, muureilla suojeltuja linnoja. Vilkkaimmillaan oli linnain rakentaminen varsinkin yhdennellätoista vuosisadalla. Tuhansittain niitä kohosi kaikkiin Saksanmaan ääriin.
Ritarielämä kohosi varsinkin ristiretkien innostuksen vallitessa korkeimpaan loistoonsa. Samaan aikaan oli Saksan keisarikunta kehittynyt mahtavimmilleen. Molemmatkin esiintyivät koko loistossaan niissä juhlissa, jotka vietettiin Mainzissa v. 1184, sen johdosta että Fredrik Barbarossan molemmat pojat lyötiin ritareiksi. Tilaisuuteen oli saapunut koko länsimainen ritaristo loistavine saattoineen. Kaikkiaan oli Mainzissa koolla noin 70,000 ritaria, muuta väkeä mainitsematta. Kaikki eivät likimainkaan saaneet kaupungissa asuinsijoja, vaan ulkopuolelle oli rakennettu varta vasten toinen kaupunki, joka oli täynnään telttoja, väliaikaisia huoneita ja varta vasten rakennettuja palatsejakin.
Mutta juuri läänityslaitoksen kiinteä rakennus suuressa määrin vaikutti siihen, että hallitsijat koettivat saada Italian yhä lujemmin valtoihinsa. Italiassa ei tämä järjestelmä ollut yhtä syvälle lujittunut, siellä sen vuoksi hallitsijan valtaa voitiin helpommin vahvistaa — samoin kuin oli Ranskassakin tapahtunut. Italiaa Hohenstaufit sen vuoksi pitivät valtansa päämaana. He tosiaan saivatkin lopulta koko Italian valtansa alle, kun normannien perustama Sisiliankin valtakunta naimisen kautta joutui heidän haltuunsa. Mutta kuta enemmän keisarit puuhasivat Italiassa, sitä enemmän Saksan pikkuruhtinaat, hengelliset ja maalliset, pääsivät itsenäistymään. Jos Hohenstaufit olisivat voineet laskea koko Italian pysyvästi välittömän valtansa alle, niin he ehkä olisivat voineet sieltä käsin vahvistaa valtaansa Saksassakin ja lujittaa saksalaisetkin maat yhdeksi kokonaisuudeksi. Mutta heidän valtansa pysyi Italiassa yhtä epävarmalla pohjalla paavin vastarinnan kautta, ja kun Pohjois-Italian kaupunkien voimistuttua molempain valtakunnanosain välinen yhteys katkesi, niin hajosi lyhyen, vaikka loistavan ajan elettyään Saksalais-roomalainen keisarikunta.
Koillis-Saksan saksalaistuminen.
Saksan valtakunnan perustuksia ei laskettu Italiassa, vaan kaukana valtakunnan koillisosassa, eivätkä niitä laskeneet Hohenstaufikeisarit, vaan heidän kanssaan kilpaileva Welfien mahtava ruhtinassuku, joka oli saanut elinvoimaisen Saksin valtaansa.