Kaarlo Suuren kuoltua Frankkien laaja valtakunta viipymättä hajaantui. Se käsitettiin hallitsijasuvun omaisuudeksi, joka kulki perintönä ja palstotettiin perillisten kesken ikäänkuin suuret tilukset. Jotenkin pian näissä jaoissa kuitenkin luonnollisista maantieteellisistä syistä pääsi valtaan ryhmitys jonka pohjalle sitten myöhemmin uuden ajan valtakunnat muodostuivat. Valtakunnan läntinen puolisko, pääasiallisesti nykyinen Ranska, pysyi yhtenä kokonaisuutena, sen itäpuoli, varsinaiset germanilaiset maat toisena ja näitten välillä ulottui Pohjanmerestä pitkin Rheiniä aina Italiaan saakka välimaa, joka ei kauaakaan voinut pysyä itsenäisenä valtakuntana mahdottoman maantieteellisen muotonsa vuoksi. Siitä tuli molempien naapurien välille ainainen riitamaa.
Saksalais-roomalainen keisarikunta.
Ranska kokoontui ja vahvistui verraten nopeaan, mutta Kaarlo Suuren valtakunnan germanilaiset osat elivät enimmäkseen ainaisessa sekasorrossa. Sen verran oli kuitenkin valtakunta-aate päässyt juurtumaan, että yhteisen hallitsijan tarpeellisuus tunnustettiin, etenkin viikinkien tehdessä pohjoisesta tai madjaarien idästä ryöstöretkiään syvälle saksalaisiin maihin. Hallitsijan valitsivat ruhtinaat, mutta hänen valtansa riippui etupäässä siitä, kuinka paljon hän osasi koota itselleen omia personallisiakin läänimaita. Milloin hallitsijan personallinen mahti oli suuri, silloin hän saattoi verraten tarmokkaasti valtakuntaansakin hallita, milloin se heikkeni, silloin kohosivat toiset ruhtinaat häntä vastaan ja sekä hallitsijasuvut että hallitsijat nopeaan vaihtelivat. Mutta täten kuitenkin syntyi valtakunta, joka sisällisestä hajanaisuudestaan huolimatta ulkonaisesti varttui Europan mahtavimmaksi. Syntyi Saksalais-roomalainen keisarikunta, suureksi osaksi kirkon avulla. Se käsitti pääasiassa samat maat kuin Kaarlo Suuren valtakunta, Ranskaa lukuun ottamatta, joka oli pysyvästi eronnut.
Saksilaiset keisarit.
Henrik I alkoi saksilaisten keisarien sarjan. Hänen kauttaan vallan painopiste siirtyi Pohjois-Saksaan Saksien heimoon, ja tätä seikkaa on etupäässä kiittäminen siitä, että uusi valtakunta niin nopeaan voimistui ja vakaantui. Ennen kaikkia muita saksalaisia heimoja ovat juuri käytännölliset Saksilaiset osottautuneet kykeneviksi valtakuntia perustamaan — ei ole sattuma, että heidän keskuudestaan myöhemminkin ovat syntyneet Saksan etevimmät valtiomiehet. Henrik I:sen aikana alkoivat Saksalaiset idässä vallata takaisin germanien vanhoja asuinmaita, jotka oli kansainvaelluksessa menetetty slaaveille. Pohjois-Saksan slaavilaisten maita vollotettiin ja jaettiin läänityksinä saksalaisille ruhtinaille, linnoja rakennettiin. Henrikin seuraajan, Otto Suuren, aikana valtakunta jo lähenteli Kaarlo Suuren aikaista mahtavuutta. Nykyisen Ranskan alueista liitettiin Burgundi valtakuntaan, joten saatiin leveämpi tie Italiaan. Siellä Otto Suuri kruunautti itsensä Longobardien kuninkaaksi. Madjaarit hän voitti Baijerissa Lechin kentällä niin perinpohjin, etteivät he sen koommin uskaltaneet Saksan alueelle tunkeutua. V. 962 Otto antoi kruunata itsensä Roomassa saksalais-roomalaisen valtakunnan keisariksi.
Otto Suuren seuraajain aikana valtakunnan painopiste jälleen alkoi siirtyä etelään, lähemmäksi Italiaa, jonne vanhempi sivistys, vanha roomalainen loisto, kehittyneemmät olot ja kirkon mahti yhä houkuttelivat saksalaisia. Sen kautta hallitsijan mahti Saksassa itsessään jälleen heikentyi, eripuraisuus synnytti ainaisia sisäisiä sotia, kukistetut slaavit tekivät kapinan ja ajoivat pois saksalaiset isäntänsä, ja pitkät ajat kului, ennenkuin heidät voitiin uudelleen lannistaa. Saksin jälkeen tuli Frankista, s.o. keskisen Rheinin, Mainin ja Neckarin maista valtakunnan päämaa.
Henrik III laajensi valtakuntaa melkoisesti kaakkoon päin, vallottaen nykyisen Itävallan maat Tonavan rannalta ja hetkeksi kukistaen unkarilaisetkin.
Saksalais-roomalainen valtakunta nautti näihin aikoihin lähes vuosisadan melkoista turvallisuutta ulkonaisia vihollisia vastaan ja siitä oli seurauksena eräs kehitys, joka pysyvällä tavalla laajensi saksalaisten kansallisia alueita. Suurien maanomistajien, sekä kirkollisten että maallisten johdolla ryhdyttiin uutterasti levittämään sekä sisällistä että ulkonaista uudisasutusta. Vuoden 1100 vaiheilla oli vähitellen uudisasutus edistynyt Harzin, Thüringerwaldin ja Böhmerwaldin metsäisiin sisäosiin saakka. Ulkomainen siirtolaisuus ohjautui etenkin Tonavan slaavilaisiin maakuntiin. Nykyiset Itävallat raivattiin metsistä kukoistavaksi saksalaiseksi viljelysmaaksi. Itä-Alpeissa saksalainen uudisasutus ei sitä vastoin edistynyt pidemmälle kuin Salzburgiin ja Drauhun, koska siitä itäänpäin unkarilaiset yhä häiritsivät asutusta. Kaikkialla harvanlainen slaavilainen väestö lannistettiin ja suli vähitellen kokonaan saksalaisiin. Tällä siirtolaisuudella on ollut Saksan kansan kohtaloihin sangen ratkaiseva merkitys, sillä sen kautta kansa yhä enemmän jakautui kahden painopisteen välille. Etelä-Saksa ja Pohjois-Saksa yhä selvemmin erosivat toisistaan ja kävivät sitten myöhemmin erilaisia kohtalojakin kohti.
Saksalaisen kultuurin alkuajat.
Saksalaisten heimojen talous, itse valtionkin, talous oli näihin saakka ollut enimmäkseen luonnontalouden kannalla. Maanviljelys oli pääelinkeino, maaomaisuus tärkein omaisuuden muoto, yksinpä valtakunnankin tulojen pohjana. Vähitellen alkoivat olot kehittyä, Italian edistyneen kultuurin ja taajain sotaretkien vaikutuksesta sekä ulkonainen että sisäinen liike elpyä. Siellä täällä kirkollinen taideteollisuus jo pyrki tyydyttämään laajempiakin kuin kirkon omia tarpeita. Pohjois-saksalaiset kauppiaat yhtyivät "killoiksi", käydäkseen vaaranalaista ulkomaista kauppaa yhteiseksi eduksi tai vahingoksi. Vähitellen alkoivat saksalaiset alukset Slesvigistä käsin näyttäytyä Itämerelläkin, joka siihen aikaan oli ollut yksinomaan Skandinavien ja slaavilaisten kansain hallussa. Eteläsaksalaiset kauppiaat taas, etenkin Regensburgista, ylläpitivät liikettä Unkariin, Puolaan, Preussiin ja Venäjän Kieviin. Alppien poikki kuljettiin sekä roomalaisten solateitä, että uudempia polkuja pitkin Lombardiaan. Sisällinen kauppaliike vähitellen elpyi, muodostui melkoisia markkinapaikkoja, jotka samalla olivat rahapaikkojakin, kuten Erfurt, Würzburg, Regensburg, Augsburg, Konstanz, y.m. Nopeaan vaurastuivat varsinkin Rheinin kaupungit. Mutta itävaltalaisissa siirtomaissakin muodostui melkoisia saksalaisia kaupungeita. Erikoisen aseman saavuttivat jo silloin kaupan alalla juutalaiset, sillä ainoastaan he saivat tehdä rahakauppaa, s.o. lainata pääomia, koska kirkko kielsi kristittyä ottamasta rahoistaan korkoa. Juutalaisista siten tuli välttämättömiä välimiehiä, jotka kuningas itse otti suojeluksensa alaisiksi, vaikkei heille myönnetty samaa ihmisarvoa kuin kristityille. Heitä tarvittiin, mutta halveksittiin. Siitä pitäen on juutalaisilla ollut Saksassa suuri rahamahti.