Merovingit.
Frankkien valtakunnan perusti ensimäisen vuosituhannen keskivaiheilla saalilaisten Frankkien ruhtinas Klodvig. Vallotettuaan Pohjois-Ranskan hän valitsi Parisin pääkaupungikseen, kukisti Alamannit, lannisti Burgundien valtakunnan alaisekseen, riisti Länsigooteilta Loiren ja Garonnen välisen maan ja pakotti lopulta ripuarisetkin Frankit tunnustamaan ylivaltansa.
Klodvig ja osa hänen kansastaan kääntyi kristinuskoon. Vasta tämän jälkeen alkoi kristinusko saada jalansijaa pakanallisten germanien kesken.
Klodvigin jälkeläisten aikana tämä uusi valtakunta yhä laajeni germanilaiselle alueelle. Sekä Thüringiläisten että Baijerilaisten täytyi alistua. Ainoastaan Saksit ja Friisit säilyttivät vapautensa.
Karolingit.
Mutta näidenkin kansain vuoro lopulta tuli, vaikka vasta uuden hallitsijasuvun toimesta. Ensinnä Friisit lannistettiin. Kaarlo Suuri lopulta kukisti Saksit (v. 804), pakotti heidät kääntymään kristinuskoon ja yhtymään valtakuntaansa. Kun Baijerilaisetkin oli siihen lopullisesti liitetty, niin Frankkien valtakunta käsitti sekä kaikki varsinaiset germanilaiset kansat, että enimmät semmoisetkin maat, joita germanit kansainvaelluksen aikana olivat alleen laskeneet, vieläpä uusiakin maita. Siihen kuuluivat kaikki Länsi-Rooman keisarikunnan maat Välimeren pohjoispuolella — lukuun ottamatta Iberian niemimaata, jonka maurit olivat vallottaneet — ja lisäksi avaralta maita alisen ja keskisen Rheinin itäpuolella. Pohjois-Saksan alangolle muuttaneet slaavitkin tunnustivat Kaarlo Suuren ylivallan, vaikka ylläpitävätkin täydellistä sisällistä itsenäisyyttä. Tämän kehityksen päätteeksi uuden maailmanvaltakunnan hallitsija myös kruunautti itsensä Rooman keisariksi. Länsi-Rooman keisarikunta oli siten muodollisestikin jälleen henkiin herätetty, mutta sen voiman keskusta oli siirtynyt Välimeren rannoilta kauas pohjoiseen. Kaarlo Suuri muutti hovinsakin romanilaiselta alueelta germanilaiselle, Aacheniin.
Läänityslaitoksen kehitys.
Tämä nopea valtiollinen kehitys sai vähitellen germanilaisten kansain sisällisissäkin oloissa aikaan perinpohjaisia muutoksia, jotka vuorostaan jälleen ohjasivat valtiollisen kehityksen uudelle tolalle. Nämä muutokset saivat alkunsa niissä maissa, joihin germanilaiset vallottajat asettuivat hallitsemaan roomalais-keltiläistä väestöä, saattaen tämän tavallaan epäitsenäiseen asemaan. Germanilaiset ylimykset, jotka ennen olivat hallinneet vapaata kansaa, saivat siellä haltuunsa suuria maaomaisuuksia ja orjuutetun kansan ja säilyttivät olot yleensä edelleenkin samalla kannalla. Mutta ei sillä kyllä, he pyrkivät saattamaan olot varsinaisissa germanilaisissakin maissa samalle tasalle. Muutamat suvut kokosivat vähitellen yhä enemmän maita haltuunsa ja vapaat maanviljelijät joutuivat heistä riippuvaisiksi. Heidän täytyi ottaa viljelemänsä maa lääninä vastaan ylimyksiltä. Siten syntyi vähitellen läänityslaitos, roomalaisten maaomistusolojen ja germanilaisten sotilaskuuliaisuuskäsitteitten yhteensulattamisesta. Tämä järjestelmä syntyi seka-alueella, mutta valtakunnan laajentuessa se siirtyi varsinaisiin germanilaisiinkin maihin.
Karolingien ajalla kruunu virkamiestensä kautta ja kirkon avulla hallitsi maata. Mutta kuta enemmän läänityslaitos kehittyi, sitä enemmän kruunu menetti välitöntä valtaansa, hallitsija muuttui vain ylimäiseksi lääniherraksi. Ja kun kirkkokin alkoi esiintyä yhä itsenäisemmin, niin kehittyi valtakunnassa vallan kolmia jako, joka kauan ylläpiti ainaisia sisällisiä ja ulkonaisia riitoja ja esti ehjiä valtakuntia syntymästä. Nopeimmin kokoontui Ranska, roomalaisten valmiiksi tasottama maa. Sitä kauemmin Saksa poti ainaista ristiriitaa, vaikka saksalaisellakin alueella syntyi valtakunta. Se tosin saavutti melkoisen ulkonaisen mahtavuuden, mutta pysyi sisällisesti hajanaisena ja siitä syystä ainaisten mullistusten alaisena.
Frankkien valtakunnan hajoaminen.