Toisin kehittyi tämä siirtolaisuus Böhmissä ja Mährissä. Böhmin hallitsija suosi saksalaisten maahan muuttamista, koska hän toivoi sen kautta kohottavansa valtakuntansa kultuuria. Böhmin itäiset, läntiset ja pohjoiset vuorimaat ja metsäseudut, jotka siihen saakka olivat asumattomat, joutuivat kokonaan vuoriteollisuutta taitavan saksalaisen väestön haltuun, joka niissä on näihin saakka säilynyt. Muussa osassa maata syntyi taajaan saksalaisia kaupungeita, mutta maaseutu pysyi tshekkiläisenä. Böhmin kultuuri joutui siten pitkiksi ajoiksi saksalaisten käsiin, silloin sai saksalaisuus jalansijan, jonka nojalla se on viimeisiin saakka voinut ehkäistä maan varsinaisen väestön kansallista kehitystä. Böhmin saksalaisuus olisi kehittynyt vielä paljon voimallisemmaksi, elleivät hussilaissodat olisi sille antaneet niin tuhoisaa iskua.
Unkarikin, joka niin kauan oli hävitysretkillään häirinnyt saksalaisia maita, avasi vihdoin ovensa saksalaiselle siirtolaisuudelle. Sankempaa saksalaista uudisasutusta ei kuitenkaan syntynyt muuta kuin asumattomissa vuorimaissa, kuten Pohjois-Unkarissa, Tatran rinteillä ja Siebenbürgissä. Mutta muuallakin Unkarissa syntyi saksalaisia kaupungeita, jotka saivat pitää magdeburgilaisen tai baijerilaisen oikeutensa. Tämä saksalaisuus on Unkarin kultuuriin painanut pysyvän leiman, mutta se oli toki liian heikkoa, voidakseen määrätä kansan valtiollisia kohtaloita.
Tähän suurenmoiseen siirtolaisuuteen ottivat kaikki Saksan heimot osaa, kaakossa toimivat Baijerilaiset ja Schwaabit, etäimpänä koillisessa Saksilaiset ja Alafrankit ja näiden eteläpuolella Thüringiläiset ja Itäfrankit. Niin paljon edelle oli Saksan viljelys jo päässyt itäisistä rajamaista, että nämä ehdollaan ottivat vastaan saksalaisia vuorimiehiä, ammattilaisia ja kauppiaita, kohottaakseen siten oman maan taloudellista elämää. Kansallinen vaara, joka siihen sisältyi, oli sen ajan ihmisille vielä vieras käsite.
Sota- ja kaupparetkillä Italiaan ja Itämaille, Itämeren rannoille ja Venäjälle Saksalaiset oppivat tuntemaan vieraita kansoja, jotka olivat mitä erilaisimmilla sivistysasteilla. Ajan valistus alkoi syventyä maallikoidenkin kesken, siitä ovat todistuksena ritarien sepittelemät runoelmat, joita näihin aikoihin alkoi syntyä. Hohenstaufien perintömaissa varsinkin rehotti tämä hovieepos, jonka tunnetuimmat edustajat olivat Hartmann von Aue, Gottfried von Strassburg ja baijerilainen Wolfram von Eschenbach, joka ranskalaisen esikuvan mukaan kirjotti "Parcivalinsa", keskiajan suuripiirteisimmän kuvauksen inhimillisestä elämästä ja pyrkimyksestä nuoruuden kokemattomuudesta epäilyksen kautta autuaallisuuteen, korkeimman maallisen ja taivaallisen onnen nautintoon. Itävallassa joku ritari, jonka nimi ei ole jälkimaailmalle säilynyt, vanhoista lauluista ja historiallisista muistoista kirjotti "Niebelungien" laulun, saksalaisten kansalliseepoksen, jossa pakanalliset ja kristilliset käsitteet sulavat valtaavaan kuvaukseen kansainvaelluksien taisteluista. Muuan toinen itävaltalainen pohjoismaalaista aihetta käsitellen kirjotti "Gudrunin" laulun. Molemmissakin runoelmissa käsitellään ruhtinaan ja vasallin, miehen ja vaimon välisiä suhteita, ne ovat siinä suhteessa aitogermanilaisia hengentuotteita. Muutkin runoilun lajit, etenkin lyriikka, kehittyivät harvinaisen korkealle. Lyyrikoiden mestari oli itävaltalainen Walter von der Vogelweide.
Runouden ohella muutkin taiteet kehittymistään kehittyivät, varsinkin rakennustaide. Kuninkaat ja ruhtinaat alkoivat rakentaa itselleen yhä komeampia linnoja. Hohenstaufit rakensivat Trifelsin, Hagenaun, Gelnhausenin, Welfit Dankwarderoden, Thüringin maakreivit Wartburgin, muita mainitsematta. Alemman ritariston asumukset sitä vastoin pysyivät edelleenkin jotenkin yksinkertaisina. Mutta vielä suurisuuntaisempi oli kirkon rakennustyö. Pyöreäkaarinen romanilainen rakennustyyli kehittyi kehittymistään, lähennellen suippoholvista gootilaista tyyliä, ja vihdoin tämä itsekin saapui Saksaan rajan takaa Ranskasta, joka on sen varsinainen kotimaa.
Muitten maakuntain edellä kulki yhä Rheinin jokivarsi, jossa viljelys oli vanhin. Mainz, Speier ja Worms rakensivat vanhat tuomiokirkkonsa uudestaan entistä komeammiksi. Kölnissä aljettiin rakentaa suunnattoman suurta gootilaista tuomiokirkkoa, joka vasta viime vuosisadalla lopullisesti valmistui, Frankissa ja Hessissä noudatettiin esimerkkiä, jota vastoin Baijerissa ja Schwaabissa kauemmin pidettiin kiinni vanhasta romanilaisesta rakennusmallista. Erinomaisen vilkas ja itsenäinen käsittelyn puolesta oli rakennustoimi Welfien maissa, Saksin länsiosissa ja Thüringissä, jossa Halberstadtin, Hildesheimin, Naumburgin, Merseburgin ja Magdeburgin kaupungit vielä tänä päivänä säilyttävät noilta ajoilta ihania rakennusmuistomerkkejä. Uudemmista siirtomaista varsinkin hopearikas Saksi noudatti esimerkkiä. Komeimpia sen aikuisia muistomerkkejä on Saksissa Freibergin tuomiokirkko. Pohjois-Saksan alangolla sitä vastoin kivien puute pakotti käyttämään tiiltä ja samalla yksinkertaisempaa rakennustyyliäkin.
Maaruhtinaiden ja kaupunkien aika.
Keskiajan lopulla.
Niinä sekavina ja melskeisinä aikoina, jotka seurasivat Hohenstaufien kukistumista, Saksa valtiollisesti peräti heikontui. Slaavilainen Böhmi, jonka siihen saakka oli täytynyt noudattaa keisarikunnan käskyjä, paisui nyt niin mahtavaksi, että se joksikin ajaksi vallotti kaikki Tonavan varrella ja Alpeissa olevat nykyisen Itävallan maat aina Kärnthiä ja Krainia myöden.
Hohenstaufien jälkeen jatkui yhä selvemmin se kehitys, joka lopullisesti hajotti Saksan kansan kahdeksi suurvallaksi. Kuninkuus vakautui pysyväisesti eteläsaksalaisten ruhtinaitten piiriin, yhä enemmän joutuivat nykyisen Itävallan maat sen kantamaaksi ja Pohjois-Saksan alueet sitä myöden vieraantuivat valtakunnasta. Hallitsija yhä valittiin ja kruunu kulki suvusta toiseen, mutta muita sukuja suuremman vaikutuksen hallitsijanvaaleissa saavutti Itävallan nykyinen keisarisuku, jonka kantaisä, Habsburgin Rudolf, v. 1273 valittiin kuninkaaksi. Hallitusaikanaan osasi Rudolf etupäässä avioliittojen kautta niin suuressa määrin vahvistaa sukunsa valtaa, että kaikki Itävallan nykyiset maakunnat Tonavan varsilla ja Alpeissa sille kuuluivat. Mutta kauan kulki kruunu vielä muissakin suvuissa, ennenkuin se muuttui Habsburgin huoneessa perinnölliseksi. Saksan hallitsijat edelleenkin tekivät retkiä Italiaan, koettaen palauttaa keisarikuntaa ja vanhaa mahtiaan, mutta lyhytaikaisia olivat siellä saavutetut menestykset. Italia yhä enemmän vieraantui Saksalaisten vaikutuspiiristä, jäädäkseen hajanaiseksi maaksi, jossa paavi, kaupungit ja Napolin kuningaskunta jakoivat vallan. Vieläpä päin vastoin paavi alkoi saada yhä enemmän sananvaltaa Saksan kuningasvaaliin.