NYKYISET HEIMOT.
Edellä olevassa katsauksessa Saksanmaan historiallisiin vaiheisiin olemme nähneet, miten osa germanilaisista heimoista kansainvaelluksen aikana jäi paikoilleen asumaan, ja miten nämät heimot muodostavat nykyisen Saksan valtakunnanperusväestön. Nämäkään heimot eivät sentään ole puhtaina säilyneet, vaan niitä keskiajalla yhtyi toisiinsa ja sekaantui, ja vasta tästä sekaannuksesta ovat nykyiset heimot syntyneet.
Puhtaimpina ovat säilyneet Saksilaiset, jotka asuvat Luoteis-Saksan alangolla, Westfalista Holstein-Slesvigiin. Näihin ovat enimmäkseen sulaneet Friisit. Frankkien asuinsijat ovat Rheinin kahden puolen ja Mainin laaksossa. Ylä-Rheinin laaksossa ja siitä itään asuvat Schwaabit Neckariin ja Lechiin saakka, heidän itäpuolellaan Baijerilaiset. Thüringissä ovat Thüringiläiset. Koko Pohjois-Saksa Elben itäpuolella on sekarotua, joka on syntynyt slaavilaisten maitten uudisasutuksen ja saksalaistuttamisen kautta. Eteläosassa uudisasutuksen kautta vallattua aluetta on thüringiläinen aines voitolla, pohjoisessa saksilainen.
Erilaisissa oloissa kehittyneet heimot luonnollisesti eroovat toisistaan melkoisesti, ei ainoastaan kielen vaan myös tapainsa ja koko luonteensa kautta. Suuressa määrin heimomuodostus on tapahtunut maantieteellisten olojen pohjalla. Tonavan alue, Rheinin alueet ja Pohjois-Saksan alanko sekä näitten välillä vuoristokynnys ovat luonnon maakuntia, joitten kanssa pääasiassa käy yhteen nykyinen heimojakokin.
Puhtaimpina germaneina ovat säilyneet Saksilaiset. He ovat germanien vanhan kielenkin alkuperäisimpänä pitäneet. Etelä- ja Länsi-Saksan heimoihin on sekaantunut melkoiset määrät keltiläistä verta, sillä niiden asumat maat olivat vielä roomalaisajalla keltiläisen väestön hallussa. Thüringin ja Itä-Saksan väestön suonissa virtaa paljon slaavilaista verta.
Saksilaiset.
Saksilaiset asuvat nykyään, samoin kuin keskiajallakin, Saksanmaan luoteisessa kulmassa. Heidän lakea maansa on osaksi hedelmällistä viljelysmaata, osaksi autiota suota ja nummea. Kaislikoita, kanervikoita ja värihernettä on siellä paljon, vähän sitä vastoin metsiä ja pensaitakaan, joissa katse voisi levähtää, ja vielä harvemmassa asumuksia tai muita esineitä, jotka lakeasta maisemasta kohoaisivat. Enimmäkseen yksitoikkoista seutua rajottaa pohjoisessa leveältä meri hyökyvine aaltoineen. Meren rannalla kiljuu lokki, maalla ääntelee hyyppä ja kurppa, muita ääniä tuskin kuulee, jotka yksinäisyyden rikkoisivat. Tämmöinen maisema on omiaan enemmän rauhottamaan ja herättämään mietiskelyä, taikka surumielisyyteen vaivuttamaan, kuin kiihottamaan ja elähyttämään. Ei niin ollen ole ihmettelemistä, että vaeltaja, joka kaiken päivää on näitä seutuja kulkenut, lopulta vaipuu alakuloisuuteen. Samanlaisia kuin maa ovat sen asukkaat. Vakava ja rauhallinen on heidän perusluontonsa. Vilkkaus, kiihkoileva mieli on heille vieras. Semmoinen on jo heidän kulkunsakin, kun he puukengissään, savipiippua poltellen, verkalleen taivaltavat eteenpäin. He eivät korista itseään kaikenlaisella kirjavalla rihkamalla, kuten etelämaalaiset, vaan pukeutuvat juhlatiloissakin yksinkertaiseen tummaan pukuun. Omien lampaittensa karkeasta villasta he enimmäkseen kutovat vaatteensa.
Kostea, sumuinen ilmakaan ei ole omiaan rattoisuutta herättämään. Mutta se karkaisee ruumista ja vaatii voimallisempaa ravintoa kuin lämpöisessä etelässä. Jo vanha maantieteilijä Sebastian Münster lausui 16:n vuosisadan keskivaiheilla: "Saksilaiset eivät ruoki lapsiaan vellillä eivätkä maitolaitoksilla, vaan antavat heille vankkaa ruokaa." Itse Saksilaiset vielä tänäpäivänä mieluimmin syövät karkeata ruisleipää, "mustaa leipää", joksi sitä saksalaiset sanovat, papuja ja tattaripuuroa. Mutta varsinkin silava ja kinkku ovat Westfalin talonpojan mieliruokia; niitä hän pitää niin suuressa arvossa, että Soestin kirkon alttaritaulussakin on pääsiäislampaan sijaan maalattu kinkku. Vanha on Hannoverin ja Braunschweigin lihatavarain maine koko Saksassa. Tunnetuin ja omituisin Westfalin herkuista on kuitenkin "pumpernikkeli", hapatettu paksu ruisleipä, joka erikoisella tavalla valmistetaan, niin että sitä hyvän makunsa vuoksi muualla Saksassa käytetään juuston asemesta mausteena vehnäleivän päällä. Yhtä huomattava kuin kiinteät nautintoaineet ovat juoksevatkin. Saksilainen on vanhastaan tunnettu ahkeraksi kannun appajaksi. Aina uuden ajan alkuun saakka pidettiin heitä Saksan parhaina oluenjuojina, heillä oli silloin sama epäiltävä maine, kuin Baijerilaisilla nykyään. Braunschweigin "mummi" tunnettiin Saksan rajain ulkopuolellakin jo paljon ennen kuin Münchenin oluista puhuttiin. Hannover ylpeilee "broihanistaan" (Broihan nimisen miehen keksimästä juomasta), vanhastaan kuulu "gose", jota nykyään pannaan Leipzigissä ja muuallakin, on kotoisin Gosejoelta läheltä Goslaria, ja "Eimbachin olut", jolla Braunschweigin herttua Eerik virkisti Lutheria Wormsin valtiopäivillä, on saanut nimensä Eimbeckin kaupungista. Mutta nuo ylellisen oluenjuonnin ajat ovat Luoteis-Saksassa olleet ja menneet. Ohran mehu on saanut viinasta, viineistä ja teestä vaarallisia kilpailijoita.
Saksilainen on muutoin uskollisesti säilyttänyt vanhain tapoja. Sen näkee jo päältä. Jos missään niin Luoteis-Saksassa tapaa germanilaisen ruumiinrakennuksen puhtaana. Siellä on vielä hamppupäitä, joitten hiukset ovat niin vaaleat, etteivät ne edes voi harmaantua. Lapsista on suurempi osa valkoverisiä, sinisilmäisiä, kuin missään muualla Saksassa, Itävallassa tai Sveitsissä. Stesvig-Holsteinissä ja Oldenburgissa on sinisilmäisten suhdeluku 43 %, Hannoverissa 41 %, Keski-Saksassa vain 30 % ja Sveitsissä ainoastaan 11 %. Saksilaisen kapeat kasvot ja solakka vartalo niinikään parhaiten vastaavat niitä käsityksiä, joita saksalaisilla on vanhoista esi-isistään. Idässä ja etelässä, jossa väestöön on sekaantunut slaavilaista ja keltiläistä verta, ovat leveät kasvot tavallisemmat. Saksilaiset ovat yleiseen kookasta, rotevaa kansaa, jonka sekä ankara maatyö että taistelu merta vastaan on karkaissut.
Yhtä vähän kuin saksilainen, yhtä vähän on hänen talonsakaan muuttunut. Se on yhä vielä pääpiirteissään sama kuin vanhain germanien asunto. Asuinhuoneet, karjanhuoneet, varastohuoneet, kaikki ovat saman katon alla. Talo on yksikerroksinen, katto korkea, tavallisesti olkinen. Päätyä tavallisesti ikivanhan tavan mukaan koristaa kaksi hevosenpäätä, sillä hevosta tämä heimo on aina pitänyt suuressa arvossa. Kun pääovesta astumme rakennukseen, niin tulemme ensinnä "tanhuaan", jonka kahden puolen ovat navetat ja talli, ynnä päällä parvet heinäin ja viljain säilyttämiseksi. Tanhuan päässä on poikkipuolin seinästä seinään eteinen (flet), joka samalla on arkihuone. Siinä on tulisija ja sen päällä laaja savutorvi, jossa riippuu kaikenlaista lihatavaraa savustumassa. Eteisen takana ovat asuintupa ja kamarit. Koko talon keskusta on siis eteinen. Siitä voi talon emäntä suorittaa kaikki tehtävänsä, huolehtia ruuasta, hoitaa karjaa ja pitää pääovea silmällä. Tässä huoneessa, johon perhe illalla päivätyön päätyttyä kokoontuu aterioimaan ja juttelemaan, tapahtuvat myös kaikki juhlallisemmat toimitukset. Kun nuorukainen on häissä morsiamen juoksussa saanut kiinni valittunsa, niin kantaa hän hänet talon tanhualle ja kävelee sitten hänen kanssaan kolmasti lieden ympäri, jotta morsian mielistyisi tulevaan vaikutusalaansa. Kun nuori vaimo saapuu uuteen kotiinsa, niin appivanhemmat häntä lieden ääressä ensimäiseksi tervehtivät, lieden ympäri kuljetetaan niinikään vasta pestattua palkollista, ennenkuin hän ryhtyy talon töihin. Mutta siihen määrään talonpoika luottaa omiin voimiinsa, että hän harvoin suvaitsee vierasta käsityöläistä kattonsa alla. Jos on tarpeen puusepän tai rautasepän taitoa, niin hän joko suorittaa työn itse, taikka antaa sen rengin toimeksi.