Saksan liittokuntaan kuuluvat maat ja valtiot lähettivät edustajia yhteisille liittopäiville, jotka kokoontuivat Frankfurt am Mainiin. Toiset niistä, etenkin eteläsaksalaiset valtiot, järjestivät omat kansaneduskunnatkin sisäisistä asioistaan päättämään, toiset, etenkin Itävalta ja Preussi, säilyttivät edelleenkin itsevaltiuden. Preussissä päättivät kuitenkin maakuntapäivät maakuntain asioista. Muutoin ei liitto voinut sanottavassa määrässä edistää Saksan sisällistä kehitystä. Se piankin alistui itsevaltiuden apulaiseksi vapaudenvirtausten tukehuttamiseksi, peläten niistä uutta vallankumousta. Liittopäivien tointa ei sekään ollut, että useimmat Saksan valtiot, Itävaltaa lukuunottamatta, v. 1833 perustivat Saksan tulliliiton, joka mitä tehokkaimmin edisti Saksanmaan sisäistä liikettä ja oli tienraivaajana varsinaisen valtakunnan aikaan saamiselle.
Frankfurtin kansalliskokous.
Helmikuun vallankumous, joka tapahtui Parisissa v. 1848, sai Saksassakin ja Itävallassa leimahtamaan liekkeihin sen tyytymättömyyden, joka kaikissa edistysmielisissä aineksissa vallitsi. Siitä kehittyi suuri kansallinen liike, joka käsitti koko Saksan ja Itävallankin saksalaiset. Vihdoin oli kaikissa Saksalaisissa juurtunut vakaumus, että Saksan kansa ainoastaan yhtenäisenä valtakuntana saattoi olemassa olonsa turvata, ja vihamielisyydessä edistystä vastustavia, vapautta sortavia, itsekkäitä päämääriä tavottelevia ruhtinashuoneita vastaan ryhdyttiin tätä valtakuntaa luomaan laajalla kansanvaltaisella pohjalla. Heidelbergissä pitivät etevät saksalaiset edistyksen ystävät ja isämnaanmiehet kokouksen, jossa kehotettiin kaikkia Saksan liittokuntaan kuuluvia valtioita aikaan saamaan yhteisen kansanedustuksen Saksan kansaa varten. Niin voimakas oli nyt maassa vapausliike ja samalla kansallisliike, etteivät hallitsijat uskaltaneet nousta sitä vastaan. Baijerin kuningas luopui kruunustaan, Wienissä kapina kukisti Metternichin, joka oli ollut vapauspyrinnöiden sortamisen varsinaisena johtavana sieluna, ja Preussin silloinen kuningas näki parhaaksi itse ruveta liikkeen johtajaksi, koska se muutoin olisi voinut hänet kukistaa. Hän kutsui Berliniin koolle valitun eduskunnan. Mutta Mainin Frankfurtiin kokoontui hallituksista huolimatta, kansan omasta alotteesta, n.s. esiparlamentti, johon oli saapunut jäseniä sekä Pohjois-Saksasta että Etelä-Saksasta. Tämän esiparlamentin toimesta kokoontui sitten ensimäinen saksalainen kansalliskokous samaan kaupunkiin v. 1848. Siihen oli saapunut valittuja edustajia Saksan liittokunnan kaikista maista, Itävallastakin. Tämä eduskunta, joka oli muodostettu maan oppineista ja edistysmielisistä aineksista, yritti rakentaa uuden Saksan isänmaallisen innostuksen pohjalle, hallituksista huolimatta. Se julisti itsensä kansan korkeimmaksi lainsäätäjäksi, jonka käskyjä hallitusten täytyi totella. Vasemmisto suorastaan puolusti tasavaltaa. Valtakunnanhoitajaksi valittiin Itävallan arkkiherttua Juhana, joka ottikin toimen vastaan ja nimitti valtakunnan ministeristön. Preussi tämän kautta kokonaan syrjäytettiin, etenkin kun hylättiin sen esitys, että keskushallituksen ohella eri valtioitten valtuutettuja koottaisiin neuvostoksi. Uusi valtakunnanhallitus ja parlamentti menettelivät kumouksellisesti. Lähetettiin ulkomaitten hoveihin lähettiläitä — niitä ei otettu vastaan, laadittiin uusi sota- ja kauppalippu koko Saksaa varten — sitä ei tunnustettu. Etelä-Saksan valtiot tosin pelosta tottelivat uuden hallituksen käskyjä, mutta Preussi asettui nyt jyrkästi vastustavalle kannalle. Kun niin tärkeän maan kannatus puuttui, niin uuden valtakunnanhallituksen asema kävi mahdottomaksi, sen täytyi luopua. Samalla kuin kansalliskokous joutui hallitusten kanssa ristiriitaan, ei se enää tyydyttänyt jyrkimpäin vasemmistolaistenkaan mieliä, vaan syntyi kapinoita ja väkijoukot yrittivät väkivallalla hajottaa koko edustuskunnan. Kansalliskokouksessa pääsivät silloin jälleen maltillisemmat ainekset voitolle ja ryhdyttiin täydellä todella rakentamaan uutta perustuslakia yhdessä hallituksen kanssa. Tätä työtä kuitenkin ehkäisi nyt Itävallan jyrkkä menettely. Kansalliskokous ei suostunut siihen, että Itävalta-Unkari kokonaisuudessaan rupeisi uuden valtakunnan jäseneksi, vaan ainoastaan Itävallan saksalaiset maat. Mutta Itävalta puolestaan epäsi kaikki toiset suunnitelmat, yhdistämällä kaikki Habsburgin suvun maat ynnä Unkarin ja Lombardian jakamattomaksi perustuslailliseksi monarkiaksi. Edustuskunnan enemmistö silloin valitsi Preussin kuninkaan perinnölliseksi keisariksi ja tarjosi hänelle tätä arvoa. Samalla säädettiin uusi perustuslaki, jonka mukaan keisarin tuli hallita maata edesvastuunalaisen ministeristön kautta. Hänellä itsellään olisi vain kielto-oikeus edustuskunnan päätöksiä vastaan. Itävalta näiden päätösten jälkeen kutsui edustajansa pois kansalliskokouksesta. Preussin kuningas taas ei suostunut ottamaan vastaan keisariarvoa, elleivät siihen kaikkien saksalaisten valtioitten ruhtinaat suostuneet. Kun neljä kuningaskuntaa kielsi suostumuksensa, niin asia raukesi. Preussin hallitus puolestaan ilmotti kansalliskokoukselle, että ellei tämä suostu hallitusten kanssa yhteistoimeen, niin hallitukset itse laativat uuden perustuslain. Tämän vastauksen kautta saivat kansalliskokouksessa jälleen radikalisemmat ainekset ylivallan, tasavaltalaiset virittivät koko maassa kansanliikkeen, joka kuitenkin kukistettiin, ja näissä pyörteissä kansalliskokous vähitellen hupeni ja hajaantui; Frankfurtin kansalliskokouksen suuret suunnitelmat raukesivat Preussin ja Itävallan ristiriidan vuoksi ja koska kokous ei pysynyt olevien valtiollisten olojen pohjalla. Mutta siitä huolimatta oli sen kautta vihdoinkin laskettu kansallinen pohja tulevalle Saksan valtakunnalle.
Uusia valtakuntapuuhia.
Kansallinen liike oli niin voimakas, että tämä tulos jälleen synnytti kapinoita useissa Saksan maissa. Badin ruhtinas ja hallitus ajettiin maasta pois, vaikka juuri Badi oli ollut suosiollisin kansalliskokouksen aatteitten toteuttamiselle. Tämä kapina kuitenkin kukistettiin ja samoin muutkin yritykset. Preussi koetti nyt toteuttaa valtakunta-aatteen valtioliiton kautta Saksan valtioitten kesken, mutta sen puuhaamaan "unioniin" eivät Baijeri ja Württemberg yhtyneet. Näitä valtoja Itävalta, Unkarin kapinan kukistettuaan, kaikin voimin kannatti. Se ei tahtonut menettää Saksassa ylivaltaansa, vaan vaati vanhain liittopäiväin kokoonkutsumista.
Nämä kokoontuivatkin Frankfurtissa v. 1850. Preussi pakotettiin hajottamaan unioninsa. Uusien liittopäivien ensimäinen tehtävä ei kuitenkaan ollut valtakunnan rakentaminen kansanliikkeen pohjalle, vaan päin vastoin edellisellä ajalla aikaan saatujen vapaitten laitosten hävittäminen ja entisen itsevaltiuden palauttaminen. Laivasto, jonka Saksan kansa oli vapailla lahjoilla rakennuttanut Frankfurtin kansalliskokouksen toimesta, myötiin huutokaupalla. Itävalta pyrki kaikkine maineen Saksan tulliliiton jäseneksi, mutta siihen eivät Hannover eikä Preussi suostuneet. Preussin jouduttua valtakuntapuuhissaan tappiolle Saksan keskivallat koettivat perustaa puhtaasti saksalaisen valtioliiton (Trias), johon ei huolittu Preussiä eikä Itävaltaa. Tämä uusi valtakunta aikoi Krimin sodan aikana ajaa itsenäistä ulkopolitikaakin, mutta molemmat mahtavat kilpailijat yrityksen estivät. Itävalta puolestaan, joutuessaan Ranskan kanssa sotaan Pohjois-Italiassa (1859), vaati Saksan valtioiden apua vanhan liittovaltakuntaoikeuden nojalla. Muut vallat siihen olivat taipuvaisia, ja Preussikin puolestaan oli valmis asevoimalla torjumaan kaikkia Ranskan yrityksiä anastaa liittokunnalta maita, mutta Preussi ei suostunut antamaan sotaväkeään liittopäivien komennettavaksi. Niin ollen Itävaltakin näki parhaaksi tehdä Ranskan kanssa nopean rauhan, vaikka se Lombardian menetti. Se piti tärkeämpänä, ettei Preussi pääsisi, sotaa hyväkseen käyttäen, sen kustannuksella vahvistamaan valtaansa Saksassa. Preussin ja Itävallan kilpailu siitä pitäen kävi kahta kiihkeämmäksi. Molemmilla oli kansalliseltakin kannalta puolustajansa. Ne jotka tahtoivat Saksan valtakunnan uudestaan luomista Itävallan johdolla, pitivät etupäässä silmällä sitä, että sen kautta Itävallan kahdeksan miljonaa saksalaista tulisivat suuresta yhteisestä isänmaasta osallisiksi. Ne taas, jotka Preussin johtoa kannattivat, pitivät tärkeämpänä, että valtakunnalla olisi täydellinen kansallinen eheys, vaikkapa se ei voisikaan koko Saksan kansaa kehyksiinsä koota. Mutta yhtä tärkeitä vaikuttimia olivat seuraavassa kehityksessä epäilemättä myös puhtaasti hallitsijasuvulliset syyt. Preussin hallitsijahuone ei tahtonut luopua valta-asemasta, jonka se monisatavuotisen kehityksen kautta oli saavuttanut.
Kun Itävallan hallitus v. 1863 kutsui Frankfurtiin Saksan ruhtinaat päättämään valtakunnan perustamisesta, niin ei Preussi ottanut tähän kokoukseen osaa. Bismarckilla oli silloin Preussin ohjakset käsissään, ja hänen järkähtymätön vakaumuksensa oli, että ehjä ja elinvoimainen Saksan valtakunta voitiin luoda ainoastaan Preussin johdolla, ilman Itävaltaa. Tekosyynä, miksei Preussi muka voinut ottaa osaa ruhtinaspäiviin, sen hallitus mainitsi, ettei se voinut hyväksyä muuta kuin valitun kansanedustuskunnan päätöksiä, — huolimatta siitä, että Preussi samaan aikaan oli julkiriidassa oman edustuskuntansa kanssa ja hallitsi ja kantoi veroja ilman sen suostumusta. Toiselta puolen Preussin, toiselta puolen Itävallan ynnä Saksan liittokunnan pienempien valtioitten ristiriita puhkesi sotaan Slesvig-Holsteinin kysymyksen johdosta. Tämä riita oli virinnyt sen kautta, että Tanska, Itävallan esimerkkiä noudattaen, aikoi kiinteästi liittää molemmat ruhtinaskunnat alueihinsa, vaikka Holstein kuului Saksan liittokuntaan, ja vaikka ruhtinaskuntain saksalainen väestö sitä vastusti. Preussi menetteli omin päin. Se anasti Tanskalta yhdessä Itävallan kanssa vallotetut ruhtinaskunnat, mutta yhdistikin ne omiin alueihinsa. Siten Preussi sai aikaan sodan Itävallan ja Saksan liittokunnan muiden valtain kanssa (v. 1866). Ihmeteltävän nopeaan hyvin varustettu Preussi tässä sodassa voitti kaikki vastustajansa, Itävallan viikkokauden kestäneessä sodassa Böhmissä, Hannoverin ja Etelä- ja Lounais-Saksan valtiot erikseen. Ranska oli hyvillään katsellut tätä sotaa. Napoleon III toivoi siitä etua omalle politikalleen, mutta sodan nopea ratkaisu teki nämä toiveet tyhjiksi. Ranska ei voinutkaan, sotaa käyväin valtain heikontumista hyväkseen käyttäen, anastaa alueita Rheinin rannoilta, niinkuin se oli toivonut. Preussi soi Itävallalle edulliset rauhanehdot, tehdäkseen sitä helpommaksi vastaisen liiton rakentamisen Itävallan kanssa. Itävalta sai pitää kaikki alueensa, kun se täydelleen luopui Saksan valtioliitosta. Preussi anasti sitä enemmän liittokunnan maita, liitti itseensä Hannoverin, Slesvig-Holsteinin, Hessin vaaliruhtinaskunnan ja Nassaun, sekä taivutti kaikki Pohjois-Saksan valtiot yhtymään kanssaan Pohjois-Saksan liittokunnaksi, jolla oli yhteiset, yleisen äänioikeuden kautta valitut valtiopäivät, ynnä muut laitokset jotenkin samoilla perusteilla kuin nykyisessä Saksan valtakunnassa. Suomalla Etelä-Saksan valtioille edulliset rauhanehdot Preussi sai nämä tekemään kanssaan salaiset hyökkäys- ja puolustussopimukset. Ainoastaan sen Napoleon sai aikaan, että Slesvigin tanskalaisen osan piti saada yleisen kansanäänestyksen kautta ratkaista, tahtoiko se yhtyä Tanskaan, mutta tämän ehdon Preussi jätti täyttämättä, suureksi tappioksi kansalliselle valtioaatteelle.
Saksan-Ranskan sota. Saksan valtakunnan perustaminen.
Ne vaikeudet, joita vielä oli voitettavana koko Saksan yhdistämiseksi, voitettiin Saksan ja Ranskan välisen sodan kautta w. 1870-71. Tämä sota syttyi oikeastaan aivan vähäpätöisestä syystä. Hohenzollerilaisen prinssin valitsemista Espanjan kuninkaaksi hyväkseen käyttäen Ranska asetti Preussin kuninkaalle ehtoja, joihin tämä ei mitenkään voinut suostua, ja käytti kieltoa hyväkseen alkaakseen sodan. Tämä sota jos mikään viritti Saksassa vihdoinkin kansallisen innostuksen, kaikille oli selvä, että nyt oli lopullisesti ratkaistava, saisiko Ranska ainaisesti käyttää hyväkseen Saksan eri osain sisällistä eripuraisuutta sekaantuakseen Saksan kansan asioihin, sitä silpoakseen ja sortaakseen. Preussi ja Saksan muut valtiot olivat hyvin varustetut tätä sotaa käymään. Saksalaiset siirtivät heti alussa voitollisten taisteluitten kautta sodan Ranskan alueelle. Nopeaan kehittyi sota verisissä taisteluissa saksalaisille kaikin puolin onnellisesti. Metzin täytyi antautua, Napoleonin antautua Sedanin luona koko armeijansa kanssa, Parisi piiritettiin, vallotettiin, ja Versaillesissa, Ludvig XIV:nnen upeassa linnassa, perustettiin vihdoin Saksan valtakunta ja Preussin hallitsija valittiin perinnölliseksi "saksalaiseksi keisariksi". Lopullinen rauha tehtiin Frankfurtissa ja Ranskan täytyi luovuttaa Saksalle Elsass ja Lothrinki, joitten väestö jo vanhastaan oli enimmäkseen saksalaista, vaikka se olikin monta vuosisataa Ranskan yhteydessä elettyään ennättänyt jonkun verran ranskalaistua. Saksan valtakunnan lainsäädäntö ja hallinto järjestettiin samalle kannalle, kuin Pohjois-Saksan liittokunnan oli ollut. Preussi sai valtakunnassa ehdottoman ylivallan. Mutta toiselta puolen säilytettiin pienemmille valtioille melkoinen sisällinen itsenäisyys ja oikeus lähettää edustajiaan ulkomaitten hoveihin, vaikka valtakunnan ulkopolitikka onkin kokonaan keisarin ja hänen valtiokanslerinsa johdossa. Yhteisten valtiopäiväin lainsäädäntöoikeus on vielä tänäpäivänäkin jotenkin rajotettu, vaikka ne yleisen äänioikeuden perustuksella valitaan. Valtakunnan perustuslaissa on kauttaaltaan koetettu sulattaa yhteen kansallisen yhteyden vaatimukset menneisyyden kehittämiin valtiollisiin oloihin, ja tämän viisaan järjestyksen kautta ovat Saksan eri osat, jotka niin kauan ovat toisiaan vastaan sotia käyneet, vieläpä aivan vereksinä aikoina, voineet hämmästyttävän nopeaan unhottaa vanhat vihat, ja yhtyä suureksi kansaksi. Erinomaisen suuri valtiollinen mahti, jonka Saksa viime sotansa kautta saavutti, ja vielä valtavampi aineellinen kehitys kaikilla aloilla, ulkomaisen kaupan vaurastuminen, Saksan kohoominen maailman kolmanneksi kauppavallaksi, oivallisen sisäisen liikeverkon kehittyminen, ovat tehokkaalla tavalla lujittaneet valtakuntaa ja osottaneet sen kaikille osille, minkä turvallisuuden, voiman ja menestyksen valtakuntayhteys on tuottanut. Tosin puhutaan edelleenkin Etelä-Saksan eriseuralaisuudesta, "partikularismista", mutta sillä ei enää ole vakavaa valtiollista merkitystä. Se on enemmän eteläsaksalaisten vapaamman käsityksen ilmaus vastapainona kireälle preussilaiselle virkavallalle.
Kansallisen eheytensä saavutettuaan on Saksa johdonmukaisesti noudattanut rauhallista politikaa ja vaikuttanut muittenkin maitten riitain ratkaisemiseen rauhallisella tavalla. Vanhasta kilpailijastaan Itävallasta Preussi on saanut uskollisimman liittolaisensa. Saksan kansa on saanut omistaa voimansa rauhalliseen työhön, ja vaikka sen onkin täytynyt kantaa raskasta sotavarustustaakkaa, voidakseen säilyttää pitkällisten ponnistusten kautta saavutettu valtiollinen eheys, niin on se kuitenkin uusissa oloissa voinut lisääntyä, kehittyä ja vaurastua, niin että se nykyään on Europan mahtavin valtakunta.