Saksan kansan alennuksen aika.
Kolmenkymmenen vuoden sodan jälkeisinä aikoina saavutti Ranska Saksan läntisissä maissa yhä lujemman jalansijan. Ludvig XIV saattoi anastaa sekä koko Elsassin että Lothringin ja vielä kamalammin kuin kolmenkymmenen vuoden sodassa hävittää koko Ylä-Rheinin laaksoa. Saksan keisari kykeni tätä entistä vähemmän estämään siitä syystä, että samaan aikaan Turkkilaiset idästä kohden uhkasivat Habsburgien perintömaita, piirittäen jo Wieniäkin. Puolan avulla tämä hyökkäys torjuttiin, Unkari vallotettiin takaisin. Saksin vaaliruhtinas kääntyi katolinuskoon ja sai tämän kautta ajaksi Puolan valtaistuimen, kunnes Ruotsin kuningas Kaarlo XII pakotti hänet siitä luopumaan. Brandenburgin vaaliruhtinas v. 1701 kruunasi itsensä sukumaana perimänsä Preussin kuninkaaksi, mutta piti kuitenkin edelleenkin Brandenburgin vaaliruhtinaskuntaa varsinaisena päämaanaan. Hannover sitä vastoin, jonka vaaliruhtinas perimäoikeuden nojalla v. 1714 nousi Englannin valtaistuimelle, joutui personali-unioniin Englannin kanssa ja oli vuoteen 1837 muusta Saksasta erotettuna.
Saksan ruhtinashoveissa pääsi 18:lla vuosisadalla yhä enemmän valtaan ranskalainen ylellisyys, ranskalainen vaateparsi ja tapa, mutta ne eivät saavuttaneet ranskalaista hienostusta, vaan kuluttivat alamaisilta kiskomansa rahat ylellisyyteen. Tuhlauksessa varsinkin Saksi antoi muille esimerkkiä. Preussi kuitenkin oli poikkeus, Preussin hallitsijat isällisellä huolenpidolla omistivat voimansa maan taloudellisen tilan parantamiselle. Ja vaikka tämän nousevan valtakunnan alueet olivat niin hajallaan, jopa aivan toisistaan erotettuina, niin pääsi se kuitenkin siihen määrään voimistumaan, että siitä oli tuleva Saksan valtakunnan perustus. Tämä oli varsinkin "suuren vaaliruhtinaan" Fredrik Vilhelmin ansio (1640-88). Samalla kuin Preussin hallitsijat noudattivat sekä valtion taloudessa että omassakin taloudessaan mitä suurinta säästäväisyyttä, he käyttivät kaikki liikenevät varansa melkoisen armeijan ylläpitämiseen. V. 1740 Preussi Tukholman rauhassa sai Oderin suistamon ja Stettinin kaupungin. Varsinkin Fredrik II (1740-86) kohotti valtaavasti Preussin sekä sisäistä että ulkonaista voimaa. Hän kuivatti soita, levitti asutusta, auttoi alamaisiaan vaikeissa oloissa, mutta kävi samalla menestyksellä sotia, päämääränään Preussin kohottaminen Saksan johtavaksi vallaksi. Puolalta hän riisti Länsi-Preussin, Itävallalta Schlesian. Loistavien voittojensa kautta usein ylivoimaisista vihollisista, murtumattoman sitkeytensä kautta raskaimmissakin vastoinkäymisissä Fredrik II kohotti Preussin kansan itseluottamusta ja kansallistuntoa, teki maastaan suurvallan. Menestyksellä hän esti Itävaltaa enää saamasta Saksan nimellisessä valtakunnassa takaisin entistä mahtiasemaansa. Puolan ensimäisessä jaossa Preussi sai Länsi-Preussin ja osan Suur-Puolaa, toisessa Danzigin ja Thornin sekä loput Suur-Puolasta. Kansansa valistumisestakin piti tämä itse erinomaisen valistunut ruhtinas huolta.
Mutta Fredrik II:sen seuraajain aikana Preussi jälleen rapistui, vaikkei siihen määrään kuin jotkut muut Saksan pienistä valtioista, joiden ruhtinaat, saadakseen rahoja ylelliseen hovinpitoon, möivät alamaisiaan sotamiehiksi ulkomaille, varsinkin Englantiin. Niinpä myytiin Amerikkaan 30,000 saksalaista tappelemaan Yhdysvaltoja vastaan. Muista pienistä hoveista oli Weimarin hovi loistava poikkeus. Se oli Saksan kohoovan runouden suojelija, siellä saivat sekä Schiller että Göthe että monet muut Saksan klassillisen ajan runoilijat tyyssijan ja toimeentulon.
Mutta Saksanmaan aineellinen vaurastuminen 18:lla vuosisadalla yleensä edistyi melkoisesti. Vuosisadan loppupuoliskolla ryhtyivät valistuneimmat valtiomiehet toimiin maaorjuuden lakkauttamiseksi. Perustettiin ensimäiset maanviljelysopistot, maanviljelysyhdistykset, maanviljelyskirjallisuuden perusteet laskettiin. Kaupungit vähitellen vaurastuivat Kolmenkymmenen vuoden sodan hävityksistä, vaikkeivät enää saavuttaneetkaan keskiaikaista mahtiansa. Kauppaa rasittivat sisämaan tullit, joita oli niin tiheässä, että esim. laivan, joka kulki Rheiniä pitkin Strassburgista Hollantiin, täytyi välillä maksaa tullia 30 tulliasemalla. Weserillä oli 19, Elbellä 35, Mainilla 33 tulliasemaa. Edullisesti taas vaikutti liikkeeseen se, että muuttovapaus vähitellen alkoi tulla tunnustetuksi. Sitä ennen ei alamainen saanut muuttaa toisesta Saksankaan maasta toiseen ilman lupaa, josta usein vaadittiin melkoinen vero. Saksanmaan väkiluku kohosi puolessatoista vuosisadassa (1650-1800) 4 miljonasta 26 miljonaan. Mutta Saksalaisilla ei enää ollut samaa toimintatarmoa kuin edellisinä vuosisatoina. Ennen oli edes kaupungeilla ollut melkoinen vapaus. Valtioiden kehityttyä täydellisen itsevaltiuden kannalle ei sitä vapautta enää ollut millään kansanluokalla.
Ranskan vallankumouksen ja Napoleon I:sen aika.
Kahdeksannentoista vuosisadan valistusfilosofia, joka Ranskassa lopulta johti vallankumoukseen, oli Saksassakin valmistanut alaa uusille sekä valtiollisille että yhteiskunnallisille liikkeille. Saksan valistuneissa piireissä sen vuoksi tervehdittiinkin yleisellä tyytyväisyydellä vallankumouksen ensi vaiheita. Mutta kun kumous muuttui hirmuvallaksi, niin mielipiteetkin kääntyivät, monarkinen aate voimistui ja vanhoillisuus sai uusia voimia. Syynä tähän oli sekin seikka, että kumouksellinen Ranska, sisällistä voimaa saavuttaakseen, käänsi ulkomaita kohtaan sodan. Vallankumous ja siitä versonut Napoleonin keisarivalta taistelivat menestyksellä. Vallankumousta vastaan liittyneitten valtain, Venäjän, Itävallan ja Preussin, täytyi peräytyä Ranskan alueelta, pian ne eivät voineet omiakaan alueitaan puolustaa, vaan Saksan ja Itävallan yli hyökyi myrskylaine, joka nämä maat ajaksi kokonaan peitti tulvillaan, pyyhkäsi olemattomiin Saksan valtakunnan ja sen valtiot ja levitti Ranskan ylivallan Venäjän rajalle saakka. Sekä Itävallan että Preussin täytyi, monet sodat sodittuaan, nöyrtyä Napoleonin edessä, suostua hänen määräämiinsä rajoihin, seurata häntä vihdoin onnettomalle sotaretkelle Venäjän sydämeen. Napoleon mielin määrin muutteli Saksanmaan karttaa. Ensinnäkin hän hävitti Rheinin rannoilla ja Länsi-Saksassa joukon melkoisia hengellisiä ruhtinaskuntia, jotka siellä valtakuntakäsitteen turvissa olivat eläneet ja säilyttäneet katolilaisina nämä maat. Semmoisia olivat Moselin laaksossa Trierin arkkihiippakunta, Rheinin vasemmalla rannalla Kölnin arkkihiippakunta, Westfalissa Münsterin hiippakunta sekä Mainin laaksossa Mainzin, Würzburgin ja Bambergin hiippakunnat. Nämä muutokset jäivät pysyviksi, hengelliset herrat eivät sen koommin saaneet alueitaan takaisin. Varsinaisen Ranskan raja siirrettiin koillisessa aina Elbeen saakka. Preussi ja Itävalta tosin säilyivät valtakuntina, mutta niitten ja Ranskan rajain väliset maat yhdistettiin "Rheinin liitoksi", joka oli Napoleonin käskyn alainen. Siihen kuuluivat Baijeri, Württemberg, Badi, Hessi-Darmstadt, Berg (Rheinin varrella), Nassau y.m. Liittolaisilleen Napoleon auliisti jakoi arvonimiä: Saksista tuli kuningaskunta, Baijerista ja Württembergistä niinikään, Badista ja Hessistä suurherttuakuntia. Itävallan keisari luopui kaikista vaatimuksista näihin maihin ja tyytyi arvonimeen: Itävallan perinnöllinen keisari. Saksalais-roomalainen keisarikunta oli siten vihdoin muodollisestikin lakannut olemassa olemasta. Pohjois-Saksassa muodostettiin Hannoverista ja muista maista Westfalin kuningaskunta, jonka Napoleon antoi nuorimmalle veljelleen. Näin Saksan maita, joita vanhat läänityslaitoksen aikuiset perimäolot olivat pysyttäneet niin pienissä liuskoissa, niin voimattomina suurempiin yhteisiin tehtäviin, nyt hävitti, palotteli ja yhdisteli muutamassa vuodessa mielin määrin mies, joka vielä vuosikymmen takaperin oli ollut pieni ranskalainen upseeri. Ja tämä vallottaja lähetteli nyt miten halutti saksalaisia vertaan vuodattamaan milloin minnekin etäisiin maihin, joihin hän valtaansa levitteli, hänen itsekkäitä suunnitelmiaan toteuttamaan. Saksa ei tosin joutunut yhtä suuren hävityksen alaiseksi kuin Kolmenkymmenen vuoden sodassa, mutta nöyryytys oli vielä masentavampi. Mutta siitäkin huolimatta piti suuri osa silloisesta Saksan kansasta Napoleonia vapauttajanaan, sillä paljon hyödyllisiä uudistuksiakin hän toi mukanaan. Rheinin Liiton maissa oikeudenkäyttö ja raha-asiain hoito, ranskalaisen esimerkin mukaan, järjestettiin yksinkertaiselle ajanmukaiselle kannalle, sotalaitos järjestettiin ajanmukaiseksi, vanhat säätyetuoikeudet kumottiin, kirkon omaisuus otettiin takavarikkoon ja käytettiin muihin tarkotuksiin, liikkeen salvat kumottiin, ammattipakon poistamisen kautta ammattielämä elpyi entistä vireämmäksi. Sanalla sanoen, yhdessä suursiivouksessa lakaistiin pois paljon vanhaa romua, joka oli estänyt kansan elämää vapaasti kehittymästä.
Ja tämä esimerkki pakotti Preussinkin ryhtymään perinpohjaiseen sisälliseen uudistukseen, jonka välttämättömyyden etevät ja isänmaalliset miehet älysivät.
Niin rasittavaksi kävi kuitenkin Napoleonin mielivalta Saksassa, että se vihdoinkin viritti Saksassa isänmaallisen innostuksen, joka liittyi ruhtinaitten ponnistuksiin maittensa ja valtaistuimiensa puolesta. Preussissa tämä kansallinen hehku ensinnä kohosi ja se voimistui niin mahtavaksi, että se tempasi masennetun hallituksenkin mukanaan. Napoleonin armeijan jouduttua Venäjällä tuhon omaksi Preussi alkoi ylimielistä käskijää vastaan sodan. Venäjä oli tässä sodassa luonnollinen liittolainen. Englanti niinikään, pian liittoon yhtyi Itävaltakin, vaikka Preussin ja Itävallan vanha ristiriita esti tätäkään sotaa käymästä niin suurella tarmolla, kuin olot olisivat myöden antaneet. Mutta Rheinin liittoon kuuluvat vallat sitä vastoin pysyivät Napoleonin puolella osasta ruhtinaitten itsekkäistä huolista, osasta ehkä kansan suosiosta. Vasta kun ensimäinen ratkaiseva voitto oli saatu Leipzigin suuressa kansaintaistelussa (1813), luopuivat Rheinin liiton ruhtinaat Napoleonista, kun heille vakuutettiin, että he saisivat maansa pitää. Heidänkin maistaan nostettiin sotaväkeä, joka nyt sai kääntää aseensa Ranskalaisia vastaan, sen sijaan että se edellisissä taisteluissa oli omia maanmiehiään vastaan taistellut. Seuraavana vuonna Venäjä, Englanti, Preussi ja Itävalta määräsivät rauhanehdot Parisissa. Ne olivat Ranskalle jotenkin lievät, mutta sitä raskaammat hänen saksalaisille liittolaisilleen, etenkin Saksille, jonka täytyi luovuttaa Preussille nykyinen Saksin maakunta ynnä Lausitz. Lisäksi Preussi sai Rheinin vasemman rannan, Westfalin ja Posenin. Ruotsilta Preussi sai vaihtojen kautta Pommerin. Mutta kun Napoleon maanpakonsa jälkeen Elbassa uudelleen anasti vallan ja kruunautti itsensä Ranskan keisariksi, niin käsittivät Europan muut vallat hänet nyt siihen määrään vihollisekseen, että entinen liitto paikalla uudistettiin ja Ranskaa vastaan aljettiin sota. Englannin ja Preussin armeijat yhdessä Waterloon taistelussa tuhosivat Napoleonin armeijan, Parisi vallotettiin uudelleen, Napoleon uuden kerran sysättiin valtaistuimelta, Ranskalle asetettiin kovemmat rauhanehdot. Mutta Elsass jäi yhä vielä Ranskalle. Anastetut taideteokset sen sitä vastoin, muita rauhanehtoja mainitsematta, täytyi antaa takaisin. Varsinaisen Saksan maat yhtyivät Saksan liitokunnaksi. Tähän kuuluivat Preussista ja Itävallasta ne maat, jotka ennen olivat kuuluneet Saksan keisarikuntaan, Tanska Holsteinin puolesta ja Alankomaat. Vapautussodan kautta Saksanmaa oli luonut päältään ulkomaalaisen ikeen, mutta kansallista yhteyttä se ei vieläkään ollut saavuttanut. Mutta sota oli kylvänyt siemenen, joka vuosisadan kuluessa kypsyi.
Saksan valtakunnan syntyminen.