(7.1.1890.)
Jo kevät joutuu, valon armas aika, Kevättä luoden mieliin ihmisten; Jo jään ja lumen poistaa lämmön taika, Mi huokuu yli merten, mannerten. Sulavi kirsi — koituu kylvön aika, Ja puut ja pensaat käyvät lehtehen, haloilla Suomen laulu raitis raikuu Ja ulapoilla Ahdin kannel kaikuu.
Ja viikko muuan vierähtää kun saapi, On kesä kukkaisa jo parhaillaan, Ja vainioita vilja kaunistaapi, Mi täysin tähkin heiluu herttaisaan. Maamies sit' tähystää ja riemuaapi: Siin' ompi palkka hänen vaivoistaan. Sen syksy hälle tullessansa tuopi, Se talvellakin hyvän tunnon suopi.
Näin luonnon laita — näinpä ihmisenki Oi hallakin on aika keväimen, On aika, jolloin herää ihmishenki Ja kokoo aineksia taltehen. Mi suurt' on, ihanaa — se enitenki Kylvääpi sieluun pyhän siemenen — Ajalla suven siemenet nuo varttuu, Ja syys kun saa, ne hedelmiksi karttuu.
Lie armas ollut sulla kevät-aika — Sa opettaja kallis, rakkahin, — Sun suvellas kun on niin kumma taika Hyveitä luoda nuorten mielihin. Tään laadit kodin, jot' ei murra aika; Valon ja lämmön loit sen suojihin. On paras paikka maailman tää vainen, Ja onnellinen tääll' on jatkolainen.
Ida Godenhjelm'ille.
Lämmin tunne täyttää Monet sydämmet, Sulle hartaat nousee Onnen toivehet; Jatkon tyttösarja Sua tervehtää Kuni arvokasta, Armast' ystävää.
Miten raivonneekin Elon myrskysäät, Rakas olet meille — Rakkahaksi jäät. Elämäsi onnen Taivas suojelkoon! Elämäsi kaiken Korkein siunatkoon!
B. F. Godenhjelm'ille.
(7.3.1893.)